tiistai 23. huhtikuuta 2019

Vatukolle kyytiä

Nyt se tapahtuu. Bye bye vatukko. Ainakin siivoton vatukko. Olen jo monta vuotta kiroillut lehtokotiloarmeijaa tuolla vatukossa. Hoitamaton alue on räjäyttänyt käsiin jäätävä populaatioin kyseisiä kotiloita. Tänä vuonna päätin, että nyt riittää ja vatukko pistetään ruotuun. Vatukossa on kasvanut siis puutarhavadelmaa, heinää ja nokkosta ja ruohovartisia kasveja, onpahan siellä yksi orapihlaja, tuomi ja vaahterakin, sekä vanhoja marjapensaiden jäänteitä. Olen jo jonakin vuonna leikellyt puskat matalaksi, mutta tänä vuonna olen repinyt juurakoita ylös ja haravoinut kuivan heinän pois. Osa vatukosta jää vadelmille edelleen, mutta tarkoituksena on rajata se hoidetuksi viheralueeksi, jotta sato ja poimiminen olisi helpompaa.
 

Strategiani on paljastaa maa, repiä puskat/ leikata niin alhaalta alas, että päältä pääsee ruohonleikkurilla. Täytetään montut ja koitetaan ajaa ruohonleikkurilla aluetta jatkossa. Aika nopeasti muut kasvit delaa ja ruohikko jää. Ehkä tälle paljastuneelle alueelle istutan kirsikkapuita tai muita hedelmäpuita. Paikka on lämmin kuusiaidan vierus. Pääsiäisenä aloitin urakan ja nopeasti se siitä paranee. Mietin vaan tässä millä monttuja oikein täyttäisi. Puutarhamultaa on vielä säkeissä, mutta ei millään raaskisi laittaa hyvää multaa vain monttujen täytteeksi.

Olen tehnyt myös risuaidan! Isäntä hakkasi semiroutaiseen maahan tukitolpat ja tein Tanskalaisen maajussin tyyliin tolppien väliin risuista kootun aidan. Oksia siis vaan sullotaan tolppien väliin ja lisätään sitä mukaa, kun maatuvat. Nyt kun oksia on tullut aitaan lisää, se alkaa näyttää aika kivalta. Monta vuotta jo tuotakin suunnittelin! Ja siitä on oikeasti hyötyä, sillä tontilta tulee jatkuvasti oksia runsaan puoleisesti. Nyt ne voi näppärästi hävittää aitaan! Ja mikä parasta, kompostialue jää vähän piiloon tuossa pihatien vieressä. Win-win!

Olen niin tyytyväinen, että olen ehtinyt tuota vatukkoa laittaa kuntoon. Toivon, että ne lehtokotilot masentuu tästä hyvästä ja kalppii hitoille. Kuoret vaan pöllysi kun harasin maata. Ugh! Inhottavat otukset!

Kai tuon kasvihuoneenkin voisi jo täräyttää kuntoon. Mietin, että potutkin voisi heittää maahan. Ja toiveena olisi uusi mansikkapenkki. Onhan tässä hommia. Onneksi on tiedossa vapaa kesä kera poikasen!

Lämpöä, aurinkoa, krookuksia, iloa ja valoa ja linnunsirkutusta viikkoonne!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ystävyyssuhteista

Olen miettinyt viimeaikoina paljon ystävyyssuhteita. Minulla on suhteellisen paljon kavereita ja laaja tuttavaverkko, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Välillä mietin mikä ylläpitää ystävyyssuhteita? Mielestäni ystävyys on vastavuoroista, mutta perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos minulla on ystävä, joka painostaa tapaamiseen tai tai sanoo usein ajoin "eipä ole sinusta kuulunut", tulee suorituspaineita. Sekään ei ole hyvä. Huomaan, että alan vetäytyä jos joku syyllistää yhteydenpidon puutteesta. Toisaalta sitä toivoo, että ihmiset kysyisivät kuulumisia. Edes ne jotka tietävät jotakin elämästäni, siitä millaisissa haasteissa olen kulkenut. Mutta osaako sitä itsekään kysyä? Olen yrittänyt rakentaa ystävyyssuhteita ja ehdottanut tapaamisia joillekin tutuille, joista olen ajatellut, että voisi tulla ystäviäni tai että olisi mukavaa nähdä useammin. En ole silti välttämättä saanut vastakaikua. Siitä tulee paha mieli. Fiilis, että tyrkytän seuraani ihmisille, jotka eivät sitä halua. En sitten tiedä mitkä kenenkin syyt ovat. Toiset vaan ei saa aikaan. Mutta nyt olen päättänyt, etten enää tyrkytä, koska en vaan jaksa. Aina olen ajatellut, että pitää olla ystävyyssuhteessa aktiivinen ja ottaa yhteyttä ja nähdä, ei se että välillä saattaa mennä aikaa, tarkoita, että ystävyyssuhde katkeaisi. Kuitekin vauvauvuoden aikana en jaksanut enää ottaa yhteyttä ihmisiin ja porukkaa on tippunut pois. Huomaamatta tuo "vähään aikaan" onkin venynyt vuodeksi tai puoleksitoista eikä muistakaan ole mitään kuulunut. Niinkö se sitten menee, että jos ei jaksa itse ponnistella, kaikki jää? Niinkö helposti... 

Kelkasta on pudonnut ihmisiä, joita olen ajatellut ystävikseni. Vauvavuosi on karistanut lisää väkeä pois. En enää pääse paikkoihin mihin ennen, samalla tapaa kuin ennen. Näe tietyissä piireissä olevia ihmisiä ja suurin osa niistä tutuista on jäänyt, eikä kukaan ole kyllä kysellyt peräänkään. (niinkö helposti ne ystävyydet jää? Joku lakkaa käymästä jossain, kukaan ei kysy mikset tullut tai missä olit... Ehkä se täällä mielletään uteliaisuudeksi, vaikka mielestäni sen ei tarvitse olla niin. Voihan kysyä, koska on kaivannut. En ymmärrä oikein sitä uteliaisuusjuttuakaan. Tuntuu, että sen rajat ovat jotenkin sumentuneet. Ettei voi enää kysyä mitään, koska olisi utelemista. Huolenpito ei ole utelemista. Ehkä voi miettiä kysytkö siksi, että haluat tietää vai siksi, että olet huolissasi? ) Uusia ystävyyssuhteita, ainakaan syvällisiä ei ole helppoa luoda. Kovin pinnallisia suhteita en jaksa. Välillä mietin, mitä vikaa minussa on, kun tuntuu ettei kukaan halua myöskään minuun luoda ystävyyksiä. Ehkä liikun väärissä piireissä? Missä niitä ihmisiä tapaa? Ei täällä kukaan tule kahvilla tai kirjastossa juttelemaan. Tai ylipäätään kylillä. Harrastuksissakin usein ihmiset suorittaa omaa juttuaan ja sitten hajaannutaan. Ei täällä smalltalkata vapautuneesti. Usein tunnen itseni kummajaiseksi, kun yritän jutella ihmisille. Ne haluu olla rauhassa! En kai suostu tajuamaan...

Olen sitten poikasen kanssa. Me puuhaillaan yhdessä. Poikanen ajaa jo hienosti mopoa, jossa on leveät renkaat. Sillä on huristeltu viimepäivinä paljon pihassa ja kotitiellä. Hyvin sujuu jo kääntäminenkin, tosin naapureiden pihat olisivat kiinnostavampia tietysti kuin oma piha.  Ollaan tarkkailtu olkkarin ikkunasta fasaaneja, jotka käyvät vielä lintulaudalla. Jäniksiä on hyppinyt pellolla. Oravaa katseltiin tänään. Harakat ja naakat ja pikkulinnut pyörii myös pihassa. Samoin kyyhkyset. Ne ihanat kyyhkyset. Mukavaa seurailla eläinten touhuja ja samalla poikanenkin oppii mikä on mikäkin lintu. Hän osaa jo sanoa "naakka". :)

Eilen kaatui kuusi nro 2. Appiukkoni kiipesi taas kuuseen ja oksi sen mennessään, latva katkaistiin sopivalta korkeudelta ja muutamia pöllejä, kunnes uskalsi kaataa lopun tyngän. Hienosti tuli lisää valoa ja tilaa pihaan siltä kohtaa. Viereen jäi vielä iso kuusi, joten ei hätää sen puoleen. Olen ajatellut tehdä avartuneeseen kohtaan kesäkukkaistutuksen. Minulla on yksi kaivon rengas, pari betonista jalallista ruukkua ja niistä ajattelin väsätä jonkinlaisen yhdistelmän ja istuttaa kaikki täyteen ihania kesäkukkia. Pelargoneja (punaisia tietysti) murattia ja lobeliaa. Ja mitä nyt sattuu mieli tekemään. Olisi helppo kastella iso kesäkukka-alue kerralla. Pikkuruukut kuivuu liian äkkiä minun kastelurytmillä.

Tein pari vkoa sijaistusta tässä. Oli ihan kiva tehdä vähän enemmän duunia ja pärjäsin hyvin, vaikka jännittikin taas kun oli minulle outoja oppilaita, vaikka oli tuttujakin joukossa. Saa nähdä poikiiko tämä lisää töitä ensi syksyksi. Toivoisin. Ainakin yksi kesäkurssi olisi vielä tulossa. Mummupappa oli poikasta katsomassa minun töiden ajan. Kivaa, kun he saavat viettää laatuaikaa porukalla. Poikanen niin jo kyselee pappan ja mummun perään. Aina välillä hän ottaa puhelimeni ja laittaa sen korvalle ja sanoo "mummulle, papalle!" Sitten pitää soittaa mummulle ja papalle.

Perjantai! Vaikka pilvinen päivä, niin päiväunien ja välipalan jälkeen ulos. Olisi vielä kasoja haravoitavana...

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Keväästä, puiden istuttamisesta ja kaatamisesta, hirvensarvisaniaisen kautta viikonloppuun

Puutarha & kevät. Rakastan. Voisin tuon lauseen tähän jättää yksinään ja julkaista postauksen ja se kuvaisi päällimäisen tunteeni loistavasti.

Appiukkoni + 70 v, poikasen "pappa" kiipusti eilen toiseen pihan puolen hopeakuusista tolppakengillä ja kaatoi sen. Tappi jätettiin, saatiin valmis tukipuu keinuille. Hiukan avartui, toinen hopeakuusi ruusupenkin takana jäi vielä pystyyn. Tarkoitus olisi kaataa tien puolelta vielä yksi hopeakuusi, joka on aika krähny sekin. Tässä oli vain tupsu enää päässä ja kovin oli kuivia oksat, kun vietiin pois. Samalla on haikeaa kaataa puita, mutta samalla ihastuttaa uusi avaruus. Nyt takana olevan iso tuija näkyy hienosti. Grillipaikka (joka on kesken vielä) saa vähän enemmän valoa. Tuo ison koivun kaataminen hiukan hirvittää. Siitä jää valtava aukko ja naakat! Riittääkö niille hengailu kuusissa ja vaahteroissa? Ovat uskollisesti aina koivun oksilla. Mutta puun oksat raappii ulkorakennusta ja katolle tippuu rohjoa. Kaksirunkoinenkin on tämä veijari. Onneksi olen istuttanut uusia puita tontille.

- Tammi (tämän olen muistanut suojata ja se on jo hyvässä kasvussa)
- Hopeasalava (toissakesänä istutettu, poikasen ristiäisissä. Oksa appivanhempien puusta. Tämä on pellolle päin. )
- Kuusi (naapurin rajalle päin, viime tai toissakesänä istutettu, en muista varmaksi)
- Päärynä (viime kesänä istutettu)
- Pilvikirsikka ja tavan kirsikka (nämä pihassa ja aika isoja jo. Tavan kirsikasta katkaisin latvat, kun halusin sen pysyvän pienenä. Pilvikirsikka kasvaa vahvasti runkojohteisena ja on jo iso)
- Koristeomenapuu (tien puolella talon vieressä)

Sitte on vielä balkaninhevoskastanja, joka kuolettaa kasvuston joka talvi. On jo vuosikaudet kitunut näin. En tiedä tuleeko siitä puuta ikinä. Sitten on vielä yksi surkea jäniksensyömä tammen alku. Pitäisi muistaa peittää. Hedelmätarhaan jätin yhden vaahteran keskelle kasvamaan. Luumut on jo aika korkeita nekin. Kohta 7v, ellen ihan väärin muista. Olemme siis asuneet seuraavana syksynä 7 vuotta tässä talossa. En voi uskoa, että aika on kiitänyt niin hirveätä tahtia eteenpäin! On ollut ilo ja onni asua Pellonperällä! Niin on rakkaaksi tullut tämä pihapiiri ja talokin. 

Yksi koivu on kyllä tontille istutettava, jos tuo ainoa lähtee. Meinaan noita pikkukuusia ottaa tuolta emokuusen juurelta ja kasvatella ruukuissa ja istuttaa sitten maahan. Kävipä mielessä, että jos tekisi pellolle oman metsän! Puolen hehtaarin metsä! Ihanaa suunnitella.

Tämä kevät on jo näyttänyt, että poikasen kanssa pystytää pihassa yhdessä puuhailemaan kaikenlaista. Hän kovasti auttaa jo asioissa ja haluaa leikkiä omillakin leluillaan pihassa. Vielä kun saadaan keinut ja hiekkalaatikko auki, niin puuhaa riittää. Tulossa on myös sellainen hauska ostoskärryissä ollut auto, tiedättekö niitä mihin lapsen voi laittaa kaupassa käynnin ajaksi kyytiin? Varmaan poikanen tykkää silläkin "ajella". Potkupyörää ja mopoa on myös muutamaakin eri sorttia.

Kaadetusta kuusesta tuli sen verra "töhkää", että aloin rakentaa toisen lämpöpenkin pohjaa siitä edellisen vierelle. Voi sitten kesäkurpat ja ehkä avomaankurkkua tai kurpitsaa sijoittaa myös omiin penkkeihinsä! Ja kätevää kun saa kaikki kompostit ja oksanpätkät ja rohjot penkkiin sijoitettua. Niin sopivaa puutarhanhoitoa meikäläiselle.

Ollaan muuten poikasen kanssa löydetty tiemme paikalliseen perhekerhoon. Melkein 2v se kestikin. Nyt on käyty kolme kertaa jo. Poikanen on tykännyt kovasti ja itsekin olen viihtynyt. Kiva ku on parin viikon välein joku meno, jota oikein odottaa. Porukka on kivaa ja lapset viihtyy. Itse voi särpiä kahvia ja jutella äippien kanssa. Kivaa se. Turhaan jännitin etukäteen. Iloinen olen, että rohkenin mennä!

Kaveri linkkasi Facebookiin kampanjan "tuetaan pienyrittäjiä ja ostetaan viherkasvit kukkakaupasta". Toteutin tänään tuota ajatusta ja ostin kukkakaupasta hirvensarvisaniaisen. Se taitaa oikeasti olla ihan ensimmäinen kukkakaupasta ostamani viherkasvi! Olen jo pitkää sitä halunnut ja nyt se vain tapahtui. Olisiko jakaa kasvatusvinkkejä? Pitää vähän hakea tietoa yksilöstä.

Sellaisia kevätkuulumisia ja muitakin aatoksia tähän hetkeen. Hyvää viikonloppua!

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Negatiivisesta ajattelusta

Voiko omaa ajatteluaan muuttaa, jos on aina ajatellut tietyllä tapaa? Mitkä asiat ovat ihmisen luonteessa, mitkä opittuja? Tiedät itsestäsi, oletko herkkäluontoinen vai eivätkö maailman asiat sinua hetkauta? Voiko asioihin löytää aina jonkin positiivisen näkökulman? Näitä asioita olen miettinyt viimeaikoina paljon. Itse kuulun niihin, jotka aina pelästyvät kaikenlaista ja ahdistuvat monista asioista. Riittää kun avaa uutiset. Nyt kun minulla on lapsi, maailma näyttäytyy vieläkin pelottavampana paikkana. Miten varjelen tuon pienen ihmisen kaikelta siltä pahuudelta, mitä maailma on pullollaan? Joka ahdistaa itseänikin? Voinko löytää mitää positiivista näkökulmaa raiskauksiin, merien saastumiseen, ilmastonmuutokseen, pedofiliaan, murhiin ja ryöstöihin, korruptioon, valehteluun ja epäaitouteen, itsemurhiin, huumausaineriippuvuuksiin, alkoholismiin, riippuvuuksiin, eläinlajien sukupuuttoon, metsien hakkuisiin, tehotuotantoon ja moniin muihin ahdistaviin asioihin, joita uutiset ja maailma vellovat? Miten opetan tämän kaiken lapselleni, niin että hän oppii arvioimaan itse elämää ja ihmisten luotettavuutta, että hän välttyisi edes joltakin karikolta elämässään, että hän rohkeasti uskaltaisi kokeilla omia siipiään ja maailma näyttäytyisi hänelle lahjana ja mahdollisuutena, ei paikkana jonka ihmiset ovat itsekkyydellään pilanneet ja raiskanneet?  Tämä ajatus raastaa ja ahdistaa minua. Näen kyllä maailmassa paljon kaunista ja hyvää, mutta kyllä nuo ahdistavat asiat tuntuvat niin paljon suuremmilta ja vakavammilta ja painokkaammilta, kuin ne hyvät asiat. Onko se vaan niin? Onko ilo aina se nopea ohikiitävä tunne? Jotenkin tuntuu, että nuo vakavat asiat ovat niin paljon suurempia, vaikeammin ratkaistavissa olevia, joihin yksilön on vaikea itse vaikuttaa. Tunteet tulee ja menee. Niin se ahdistuskin. Voiko elämään saavuttaa positiivisen vireen, jos aina olet ollut syvällinen pohtija ja ryvet asiat läpikotaisin, eteenkin ne negatiiviset? Miten positiivisille asioille, fiiliksille ja tapahtumille saisi enemmän painoarvoa? Onko se vain opittua, onko ne ajattelun samat kuviot uurtaneet aivoihin ne reitit, joita pitkin ajattelu pyrkii kulkemaan edelleen, vaikka haluaisit ajatella vaikka positiivisemmin asioista? Oppiminen vaatii toistoa, se vahvistuu mitä toistaa, mihin huomion ja ajan ja ajatukset kiinnittää.  Tunteisiinkin voi vaikuttaa ajatuksillaan. Mutta hitto vie, se on vaikeaa ja työlästä, pitkä matka omaan itseensä, ajatuksiinsa... Sillä matkalla olen.



Oppiminen jatkuu läpi elämän eikä valmiiksi tule. Silti toivon, rukoilen, että voisin näyttää lapselleni maailman upeana paikkana täynnä ihmeitä, lahjana. Jumala, auta minua tässä.

Katson ulos, aurinko paistaa ja iloitsen keväästä. Iloitsen mustasta maasta, joka paljastuu lumen alta. Iloitsen mullan tuoksusta ja lupauksesta, joka siinä viipyilee. Iloitsen joutsenista ja muuttolinnuista, tulppaanin piippalakeista, jotka jo nousevat roudasta. Minun sydämeni riemuitsee kyyhkysistä, jotka joka vuosi tulevat pihaamme ja ensimmäinen tuli eilen.

Iloa kevääseen!


torstai 21. maaliskuuta 2019

Tule osaksi taidettani!

Jee jee jee! Minulta on tulossa näyttely! Se on kesällä, kirjastolla. Nyt olen intoa piukassa! Vaikka olin suunnitellut, että laitan jo valmiita töitäni näyttelyyn, olen innostunut värkkäämään myös lisää taidetta. Nyt enää tarvitsisin SINUN apuasi!

Etsin taideteokseeni 2-5 kpl vaatekappaletta/kangasta/verhoa tms, jolla on jokin tarina. Etsin ainakin yhtä valkoista kangasta, (esimerkiksi hääpukua, huntua, verhoa...) muiden kankaiden väreillä ei ole väliä. Jatkojalostan ja leikkaan kankaat/vaatteet osaksi taideteostani. Tarinat liitän myös taideteoksiini nimettöminä. Olisiko sinulla kaapissa joku vanha kolttu, jota et enää koskaan pidä, mutta johon liittyy tarina? Hiutunut hääpuku tai isoäidin hame tai muu vastaava, joka olisi valmis jatkamaan elämää osana taideteostani? Tarina voi olla lyhyt, pala historiaa, matkamuisto tai tarina vaatteen/kankaan omistajasta/tekijästä. Tarvitsisin myös valkoisen/vaalean pitsiliinan halkaisijaltaan 80 cm. Liina saa olla rikkinäinenkin, samoin vaatteet. Olisi ihanaa liittää teidän tarinoitanne töihini! Jätä kommentti jos sinulla olisi jotakin osaksi taidettani. Maksan postimaksut <3




tiistai 12. maaliskuuta 2019

Tyttö joka antoi unelman kadota

Olimme isännän kanssa sillä hienolla tussimaalauksen kurssilla. Siitä minulla virisi valtaisa ajatustyö ja tunnemyrskykin. Kurssi oli ihana, antoisa, sain siitä paljon. Oli ihanaa keskittyä pariksi päivää vain tekemään jotakin käsillään, jotain uutta ja aivan erilaista ja innostavaa. Uusi kiinnostava tekniikka ja tapa tehdä taidetta, eikä se pelkästään vaan se, että tussimaalaus on peräisin Japanista.Olen jo nuoresta asti ollut kiinnostunut Japanista, maana, kulttuurista, kaikesta. Katselin japanilaista animea nuorena paljon, luin sarjakuvia, kaikki Japaniin liittyvä vaan tuntui niin kiehtovalta. Haaveilin matkustavani Japaniin. Kuitenkin samalla tiesin, että tuollainen suuri haave oli kohdallani "mahdoton", niinpä kuoppasin sen. Annoin haaveen painua mahdottomana pohjaan. Ajattelin, ettei minulla koskaan ole rohkeutta lähteä. Ei ketään kenen kanssa, ei mahdollisuutta. Etten minä voisi ikinä tutustua ihmisiin, jotka lähtisivät kanssani tai jopa tutustua japanilaisiin, joista voisin saada ystäviä. Ja ennen kaikkea, ei kukaan haluaisi tutustua minuun. Kieliongelma, oma arkuus, varattomuus... Kaikki nuo asiat vyöryivät haaveeni päälle. Annoin sen himmentyä, vajota pohjaan, kadota, kuolla... Tuolla kurssilla muistin nuo kaikki vanhat toiveet, haaveeni jonka olin unohtanut. Eniten minua satutti se oma surullinen ajatukseni, ettei minuun kukaan kuitenkaan halua tutustua. Ja se, että olin antanut unelman hiljaa hiipua pois. Se avasi jonkinlaisen haavan, jota olin koettanut laastaroida.

Tekemäni tussityö kalat!
Minun on aina ollut vaikea unelmoida. En uskaltanut unelmoida oikeastaan mistään muusta, kuin omasta talosta ja pihasta, ja se unelma on kohdallani toteutunut. Mitään muuta ei ole ollut. Nyt tuo vanha unelmani, Japani nousi hentoiselle versolle kylmästä maasta - sydämestäni. Enää en paina sitä pois ja vaikka maaperä ei ole paras mahdollinen, annan sen hiljaa nousta ja versoa. Annan sen herätä henkiin ja katson, mitä siitä tulee. Olisiko se sittenkin mahdollista, minunkin kohdallani. Jonakin päivänä. Ei ehkä tänä kesänä, ehkä ei vielä seuraavana, mutta joskus. Olkoon tuo haave kuinka hauras ja pieni, olkoon se kuinka ohut ja hentoinen, se saa olla. Silti unelma, pieni tai suuri. Saa olla ja vahvistua hiljalleen.

Onko sinun unelmasi toteutunut? Mistä sinä unelmoit? 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Älypuhelimesta luopuminen - uhka vai mahdollisuus?

Olen miettinyt älypuhelimesta luopumista. On alkanut ahdistaa ja ärsyttää luurin jatkuva kiikkuminen kädessä. Facebook, Insta, Whatsapp, niitähän niitä tulee tarkasteltua jatkuvasti vaikka vähempikin riittäisi. Tuntuu, etten osaa enää kontrolloida puhelimen käyttöä ja luuri polttelee kokoajan jossain, kun ei ole kädessä. On puhelimessa toki hyvääkin. Nopea yhteydenpito on kiva juttu, mutta pitääkö kokoajan olla saavutettavissa? Viekö tämä älypuhelinkulttuuri, some ja jatkuva dataaminen kyvyn rauhoittua ja olla hetkessä? (vai onko se vain minussa...) Kumminkin, olen ajatellut, jos vaihtaisi vanhaan palikkapuhelimeen takaisin. Kaikki samat internetiä vaativat toiminnot on käytettävissä tietokoneella ja kone minulta löytyy. Whatsappikin on mennyt sellaiseksi, että moneen eri ryhmään tulee jatkuvasti viestiä. Informaatiota kaikesta, kaikista, kokoajan. Toki ei sitä tarvitsisi kokoajan olla katsomassa, itsestähän se on kiinni, mutta jotenkin sitä ei osaa olla katsomattakaan. En tiedä miten muuten tätä lähtisi rajaamaan. Toki somesta voi ottaa irtioton, mutta koska olen mukana tekemässä eläinsuojelujuttuja, jotka pyörivät vain Facessa, en oikein voi sieltäkään lähteä.

Mietin sitäkin, tuleeko minusta entistä yksinäisempi, jos luovun älypuhelimesta. Vai onko se sometus ja wappailu vain valheellista kanssakäyistä ihmisten kanssa? Jotenkin kaipaan entistä enemmän kasvotusten näkemistä, puhumista puhelimessa. Vähän aikaa sitten keskustelimme ystäväryhmässä wapissa, miten he mieltävät yhden hymiön. Sen käytöstä oli sekaannusta, kun itse ajattelin sen positiiviseksi, toiset hieman negatiiviseksi hymiöksi. Voi Luoja, tähänkö tämä kommunikointi on mennyt?? Yritetään tulkita hymiön sisältöä, miten hyvin se jotakin tunnetilaa kuvastaa! Ja tuleeko väärinymmärretyksi hymiön kautta. Voi itku sentään! On sitä kirjeitä lähetelty ennenkin, tulkinta on lukijalla, eipä paljon hymiöitä ennenvanhaan käytelty. Kai sen sitten kirjoitti, että olen iloinen tai surullinen, jos halusi. Tai sitten vaan synkkä metsä, korkea taivas, ne tuntee mun huoliani... Sen kyllä tietää, että älypuhelimesta luopumisen takia joihinkin ihmisiin yhteydenpito todennäköisesti loppuu, joille on viestitellyt vain Facebookissa. Ei ihmiset saa itsestään irti, että soittelisivat, laittaisivat sähköpostia tai tekstiviestejä. (tai ne, jotka todella haluavat yhteyttä pitää, kyllä vaivan näkevät) Miksei enää käydä kylässä? Vai eikö meillä/me vaan käydä?

Älypuhelin on addiktoiva. Vaikka en pelaa mitään pelejä, pitää jatkuvasti tarkistaa sometilejä, onko joku päivittänyt, onko uusia kuvia, pitäisikö itse päivittää, mitäs nyt tapahtuu. Sekin minua ahdistaa, kun en lue lehtiä, enkä halua kuulla uutisia, jotka herättävät ahdistusta, sillä olen niin herkkä että jään niitä vatvomaan. Facessa siltä ei voi välttyä kun ihmiset jakavat uutisia ja mainoksetkin ärsyttävät. Toki en voi elää vain omassa kuplassani, sen ymmärrän hyvin. Enkä sitä haluakaan. Kyllä ihminen tarvitsee kontaktia muihin ihmisiin. Enemmän tai vähemmän. Itse kaipaan juuri sitä aitoa kontaktia. 

Toisaalta minua kiehtoo hirveästi omavaraisuus, siellä korpimökissä ilman sähköä asustelevat ihmiset, jotka hankkivat elantonsa itse, ovat yhtä luonnon kanssa. Ei se tietenkään ole niin auvoista,mitä luulisi. Se on kovaa työtä, varmaan yksinäisyys voi olla jotain järkyttävää, raastavaa. Ja sen jo tiedän, ettei minusta ole tappamaan omaa ravintoani, se on jo kokeiltu. Ehkä sellaisen elämäntavan näkee jotenkin romanttisempana kuin mitä se on. Tai niitä varjopuolia ymmärrä, ennen kuin sen kokee.

Ehkä toteutan tämän kokeiluni. Luovun luurista. Onko sitten tietokone jatkuvasti auki, jollakin sitä tuppaa korvaamaan addiktion. Toivottavasti elämällä. Tapaamisilla, harrastuksilla, puuhailulla. Blogin pitämistä pidän hyödyllisenä. Kirjoittamista. Ajatusten purkamista ja lukemista. Kirjoittamisesta en luovu. Se on henki ja elämä.

Keskiviikon mietteet olivat sellaisia. Hyvää viikon jatketta!