sunnuntai 16. joulukuuta 2018

Joulusta ja ihan vähän futoneista

No niin. Kaikista hienoista puheista huolimatta niin se plopsahti minullekin. Joulustressi. Niin tyhmää! Tyhmää ja turhaa. Se aika vuodesta, kun pitäisi rauhoittua ja hiljentyä, siitä tulee (jostakin syystä) ahdistava suorittamisen paikka. Se on niin järjetöntä! Tiedän, että minua stressaa nyt myös se, että kalenterissa on aika monta asiaa, jotka pitäisi hoitaa ennen joulua. On kouluhommaa, hammaslääkäriä (yhyy!) hierojalle meno on hyvä asia (mutta sekin vaatii säätöä, kun lapsi pitää viedä hoitoon) sitten on näitä joulumuistamisia. On ihmisiä, joille haluan lähettää kortin, koska tiedän, että he ovat yksinäisiä. Vaikka muuten en lähettäisikään. En ole joka vuosi lähettänyt kortteja, niiden suhteen olen mennyt fiiliksen mukaan. Mutta sitten mietin, että kummit, jotka muistavat YHÄ minua, aikuista ihmistä, joka joulu ja synttäri, ovat kyllä ansainneet joulukortin. Ja kuvan Poikasesta. Sitten näitä must do - juttuja kertyy useampia ja huomaakin että tadaa, stressi on valmis!

Sinällään tosi hölmöä joulustressailu, koska miksi joulu olisi se ainoa päivä vuodessa kun pitää muistaa ihmisiä? Voihan tutuille lähettää kortin, kirjeen, soittaa, mennä käymään tai tehdä muita tekoja kaikkina vuoden muinakin päivinä.

Tiedän, että joulu on monelle ahdistavaa aikaa. Yksinäisille, jos ei ole perhettä tai ystäviä joiden kanssa joulua viettää. Tai on muita ongelmia perheessä vaikka. Tai niille lapsille, jotka ei saa yhtään pakettia. Tai jouluruokaa. Siksi tänä vuonna päätin lähteä mukaan ystävän ehdotukseen tehdä joulunaikaan jotakin hyvää. Leivoimme porukalla sämpylöitä ja pullaa ja kuivakakkuja ja veimme ne seurakuntaan diakonian kautta lahjoitettavaksi vähävaraisille. Kerättiin myös vaatteita, leluja yms. Paikallinen kauppakin lähti mukaan ja lahjoitti puuroriisiä ja konvehtirasioita. Sellaisesta tulee oikea joulumieli. Auttamisesta. Meillä on vielä yksi lapsiperhe, jolle järjestämme joulun. Ollaan kaikki kerätty/leivottu jouluruokaa, vähän paketteja lapsille, vaatetta tulevalle vauvalle, joulukoristeita yms. Ainakin siinä perheessä vietetään ihan kunnon joulua jouluruokineen. Tein jokaiselle lapselle piparit, joihin koristelin heidän nimensä päälle. Ja oman joulukortin. Toivottavasti näistä olisi iloa ja helpotusta heidän arkeensa ainakin hetkeksi.  Se pistää miettimään, kun on joku joilla ei ole mitään. Ja itsellä on yllinkyllin. On antanut perspektiiviä moneen asiaan.

Ilokseni sain huomata, että aika moni oli kiinnostunut näistä tavoista auttaa joulun alla. Jäi kuva, että ihmiset haluavat auttaa joulun alla vaikka juuri leipomalla. Ensi jouluna meinaan lähteä uudestaan mukaan tällaiseen. Jos jokainen jolla ylenmäärin on, lahjoittaisi vaikka yhden paketin kahvia, kaikki joisivat jouluna hyvät joulukahvit. Ei kaikilla ole varaa hyvään kahviin.  Jos monta leipoo yhden pussin sämpylöitä, saadaan monta pussia, eikä  yksi rasitu liikaa leipomisista. On ihana tunne, kun joku kiinnostuu ja kysyy, että pääseekö mukaan. Sitä on vielä olemassa, yhteishenkeä.

Sitten vielä niistä joululahjoista. Ostin tutulta käsityöläiseltä hienon keppihevosen joulupakettiin Poikaselle. Siinä oli juuri sopivan lyhyt varsi pienenkin ratsastaa. Ja heppa oli tosi hieno. Tiedän kuka sen on tehnyt ja mistä materiaaleista. Ainakaan tämä osto ei paina omassatunnossa. Hommattiin me sitten vielä puinen parkkitalo. Se on varmaan mieluinen myös, kun pikkuautot on kova juttu Poikasella. Tykkää hirveästi leikkiä autoilla ja traktoreilla.  Vaatetta ja varmaan piirustuvälineitä ja muovailuvahaa on myös tulossa. Sellaista käyttötavaraa.

Kävin muuten todella taitavalla hierojalla tässä männäviikolla. Hänellä oli ihan omanlainen tyyli hieroa, joka sopi minun kroppaan hirveän hyvin. Hän kyseli patjani kunnosta, kun puhuin selkävaivoistani. Meillähän oli aiemmin futon, joka sitten meni kuopalle erinäisistä syistä (minun ja isännän kokoero) ja jouduttiin laittamaan kiertoon. Kävipä siihen kissanpissaonnettomuuskin. Nyt sitten mietin, että hommaan 80 cm leveän futonin vain omalle puolelle sänkyyni. Se nimittäin auttoi selkävaivoihin silloin. Petauspatjalla sitten voi säädellä hiukan pehmeyttä. Olkoon vaikka tämä minun joululahjani. Olen jo niin pitkään kärsinyt selkävaivoista ja mikään patja ei tunnu olevan sopiva. Josko tämä toisi helpotusta vaivoihin ja toivon, ettei se omasta painostani menisi kuopallekaan oikealla hoidolla. Isäntää ei päästetä sitten minun puolelle sänkyä!

No tämmöisiä sekavia aatoksia. Hyvää sunnuntaita kaikille!

maanantai 10. joulukuuta 2018

Päästä irti

Kiitos kommenteista edelliseen postaukseeni. Ihanaa kun joku jaksaa lukea näitä minun märinöitäni. Asioita pitää vaan pohtia ja käsitellä niin kauan, kuin ne vahvoja tunteita aiheuttavat. Taitaa aika usein se murhe purkautua tekstinä tänne. Mietin, jäikö kirjoituksestani hirveän negatiivinen kuva. Ei meidän elämä ihan niin kamalaa ole. Jotenkin vaan haluan puhua asioista niiden oikeilla nimillä, vailla mitään hiivatin kulisseja, kaunisteluja ja pumpulia. Jos ei ole pumpulia, ei ole pumpulia. Ruusuissa on piikkejä. Elämässä pilvisiä ja aurinkoisia päiviä. Aivan turha väittää, että pelkkää auvoa on tämä elämä. Väitän, ettei ole elänyt jos niin sanoo. Tavallisen perheen tavallista elämää. Ei mitään somehehkutusta. Elämää.

Olen ollut joulufiiliksillä jo pitkän aikaa. Huomenna haetaan Pikkusen kanssa kuusi sisälle. Saapa nähdä mitä poikanen siitä tuumii. Viime joulusta ei hän muista vielä mitään. Paljon olen näitä lahjojakin ajatellut. Tuntuu, että leluja on jo nyt ihan järjetön määrä, vaikka olenkin säännöllisesti kierrättänyt sellaisia, millä ei enää leikitä. Jotenkin vaan toivon, että voisin joulusta välittää lapselle jotakin muuta, kuin lahjavuoren. Toisaalta haluan ostaa jotain kivaa lapselle. Puhumattakaan mummoista ja papoista. Onneksi paljon tehdään myös itse ja lahjoja voi ostaa käsityöläisiltä ja tukea kotimaista käsityötaitoa. Ehkä se maailma ei siihen kaadu, jos jonkun halpispikkuauton ostaa lapselleen.

Olen ollut mukana hyväntekeväisyysjutuissa. Leiponut sämpylöitä ja pullaa lahjoitettavaksi vähävaraisille perheille. Leluja ja vaatteita myös. Sellaisesta syntyy oikea joulumieli. Toivon, että sämpylät tuovat iloa jonkun joulupöydässä. Lämpimäispussi ilahduttaa, ainakin itseäni jos sellaisen joskus joltakulta saa. Elämä on jakamista.

Minusta on ihanaa kierrellä joulumyyjäisissä ja tapahtumissa, kaupoissakin, kauppakeskuksissa. Vaikka mitään ei ostaisikaan. Kiva hipelöidä kimaltavia juttuja, vaikka tieto on kyllä lisännyt tuskaa, jokuhan sen kimalteen sen pallon päälle spreijaa ja samalla keuhkonsa. On ahdistavaa sekin, kun enää ei voi elää kun maailman paino on harteilla. Pidän itseäni aika kriittisenä kuluttajana ja intohimoisena kierrättäjänä, suosin kirppareita ja kyselen sujuvasti ystäviltä jos tarvitsen jotain, ennen kuin ostan uutta. Armollisuutta pitäisi tässäkin asiassa oppia. En minä voi pelastaa maailmaa, vaikka yksilön valinnoistakin monet pienet purot saavat alkunsa. Eikä minun tarvitse. Se riittää, mitä teen. Joskus voi mennä sieltäkin mistä aita on matalin. Kauhea syyllisyys kertakäyttövaipoista. En vain olisi kyennyt kestovaippailuun kaiken kaaoksen keskellä. Olen lohduttanut itseäni, että vuosien kompostointi ja kierrätys kompensoisi tätä puutosta. Olen liian tunnollinen kaiken suhteen. Välillä se vaikeuttaa elämää hitosti. Perspektiiviä antaa kun miettii maailman mittakaavassa. Miten ihmiset, kansakunnat elävät ja toimivat suhteessa luontoon, kuluttamiseen jne.


Yritän opetella sitä, että päästäisin kaikesta hetkeksi irti. Taakan putoamaan hartioilta. Riittää. Riittävän hyvä. Olen riittävän hyvä ihminen. Olen riittävän hyvä äiti ja puoliso ja ystävä. Työntekijä. Minulla on riittävän hyvä koti ja niin paljon enemmän kuin monella muulla. Välillä vaan kaikki vaatimukset, kiire ja väsymys vetää pipon narut niin kireälle. Ei tarvitse jos ei jaksa. Joskus voi katsoa sohvalla lastenelokuvaa pieni poika kainalossa. Se on ihan sallittua. Syödä välipalaksi pullaa. Voihan?

Suorittamisesta vapaata ja siunattua, pyhää lepojuhlaa, joulun odotusta, hiljentymistä tai riemunkiljahdusten täyttämää, mikä sinun sydämeesi sopii. Vietä sitä niin. Yksin tai yhdessä. Rauhaa. 

tiistai 20. marraskuuta 2018

Arki, äitiys, epäonnistuminen vs. onnistuminen

Arki vaatii melkoista organisointikykyä nykyisin. Lapsen tarpeet tulee ensimmäisenä. Pitää olla ruokaa. Mieluusti ravitsevaa sellaista. Se vaatii suunnittelua, kaupassa käyntiä ja toteutusta. Tämä kaikki pitää toteuttaa ajalla, jota voi olla haastava löytää. Kaupassa käynti pitää tehdä lapsen kanssa, hoitopäivän jälkeen tai miten nyt milloinkin osuu. Ruoanlaitto pitää tapahtua nopeasti. Siinä ei jäädä hauduttelemaan kun jälkikasvu huutaa nälkäkiukkua vieressä. Kissat pitää hoitaa. Erikoisruokaa munuaisvaivaiselle, aina tilattava netistä. Onneksi paketti tulee äkkiä.

Aikaa vie lapsen hoitoon vieminen, kuulumisten päivittäminen, hoitorepun sisällöstä huolen pitäminen eli vaatehuolto. Siihen kuuluu myös alituinen pyykkääminen ja kuivattaminen. Aikatauluttaminen on aika ehdotonta. Jos täytyy tehdä jotain ylimääräistä hommaa, mennä hierojalle tai käytävä hammaslääkärissä, pitää miettiä mihin saisi lapsen siksi aikaa. Liikuntaakin pitäis ehtiä harrastamaan ja pitämään itsestä huolta. En yhtään ihmettele, että vanhemmat on väsyneitä. Kaikki aika ja energia menee jälkikasvun hoitoon, se on viiden minuutin jumppa ennen iltapesuja tai sitten lenkki lapsen ja rattaiden kanssa hoitopäivän päätteeksi. Kuitenkin, lapsen kanssa tehtävät jutut on välillä aikamoista säätöä. Olisi kiva heittää äkkiä paketti postiin, mutta kun on lapsi, ei se niin helposti onnistukaan. Ensin pitää pukea jälkikasvu, sitten itsensä. Muistaa ottaa paketti, sulloutua autoon, sulloutua ulos autosta, ottaa lapsi mukaan, yrittää estää ettei se ehtisi aiheuttaa täydellistä kaaosta postissa, kepolotella paketti postiin ja sitten taas sulloutua autoon. Kyllä se onnistuu, joskus vähemmänkin kivuttomasti, toisinaan aikamoisella säädöllä.

Olen miettinyt, että ainoastaan yksi kaverini (jonka tapasin sattumalta kauppareissulla) on tarjonnut apua lapsen + ostosten kanssa kauppareissulla. Ei edes raskausaikana kukaan kysynyt, tarvitsenko apua kun oli vaikeaa nostaa ostoskasseja autoon. Ei edes vieressä seisovat useinkaan avaa ovea, kun rattaiden kanssa yrittää ängetä vaikka kirpparille. (Ei tartte auttaa! Kyl mä pärjään! Joo tottuuhan sitä kaikkeen... Mutta yllättävän moneen liikkeeseen on vaikea mennä rattaiden kanssa. Entä sitten pyörituolissa olevat...) Siitä tulee vähän surulliseksi. Ja mietin vain, että voin ainoastaan itse toimia eri tavalla. Kerran kysyin kauppareissulla yhdeltä äidiltä, jolla oli pienokainen mukana, tarvitseeko hän apua ostosten kanssa. Ei tarvinnut. Kuitenkin kysyin. Kysykää ihmiset. Kysykää niiltä kanssaihmisiltä, tarviitteko jeesiä? Voinko auttaa jotenkin? Vaikka sitten vastaus olisi ei, mutta kysykää silti. Siitäkin tulee hyvä mieli, että joku kysyy. Itse olen nyt opetellut kysymään apua lapsen hoidon kanssa. Onneksi on siunaantunut lähelle ihmisiä, joilta voin kysyä. Että pääsen sinne hammaslääkäriin. Kun on se kaksi vuotta jo pitänyt mennä.

Jotenkin minusta tuntuu, että täällä pitää näyttää, että pystyy itse. Pystyy kaikkeen vaikeaan, eikä tarvitse apua ja tukea muilta. Vaikka oikeasti tarvitsisikin. Mutta sitä ei saa pyytää, se on heikkoutta. Pitää vaan läpi harmaan kiven aina. Pitääkö? Eikö se olisikin rohkeutta ja viisautta, pyytää apua, jos sitä tarvitsee? Ja mitä se on muille, että pyytää apua joltakulta? Eikö yleensä ihmiset auta mielellään, saa siitä hyvä mielen itselleenkin. Että voi auttaa, tuntee olonsa tarpeelliseksi.

Tuntuu, että tässä ajassa yksilöä korostetaan niin paljon, että se ajaa meidät yksinäisyyteen. Perheet on erilaisia kuin ennen, ennen oli aina joku käsipari, jolle lykätä vauva hetkeksi aikaa. Nyt pitää pärjätä yksin. Tuntui mahdottomalta yrittää osallistua mihinkään äitivauvapiireihin lapsen syntymän jälkeen, kun tuntui niin vaikealle lähteä mihinkään yksin vauvan kanssa. Ja oli niin unenpuutteesta sekaisin, että ei edes järkeviä lauseita saanut muodostettua. Se hävetti. En osaa lastani nukuttaa. Toisten vauvat nukkuu läpi yön, minun heräilee kahden tunnin välein. Mikä minussa on vialla? No ei mikään. Koska se on vauva. Koska vauvat on. Vauvoja. Ihmisiä. Yksilöitä.

Jotenkin se kokemus, että epäonnistuin vauva-aikana, kun en osannut siitä nauttia, pelotti, ahdisti, väsytti, huolestutti, on hyvin raskas kivi sydämellä. Minulla on hieno puolitoistavuotias. En onnistunut pilaamaan häntä vauvana, sain sen nyytin jopa pysymään hengissä niillä voimavaroilla mitä oli silloin. Mieheni tuella. Mutta se oli todella vaikeaa, rankkaa, pelottavaa ja yksinäistäkin aikaa. Nyt tiedän, että pärjään, vaikka välillä huudan kun olen väsynyt, tai ei tahtoisi jaksaa kaikkia arjen askareita työn ja kaiken muun lisäksi. Mutta tiedän, että tästä selvitään. Samalla suren niin paljon sitä, että en osannut rauhoittua, ihailla sitä pienenpientä elämää, vaalia sitä äidin ja lapsen symbioosia. Luottaa, että kaikki järjestyy, että tämä on uusi asia minulle, aivan uusi, jonka oppii vain pikkuhiljaa. Etten ole mikään äiti heti kun vauva syntyy, eikä minun tarvitse edes olla! Miten kukaan voisi olla jonkin alan asiantuntija, ennen kuin on kokenut yhtään mitään siitä alasta?! Kun enhän minä edes tunne sitä pientä vielä. Ja nyt, se aika on jo ohi. Imetys on ohi, ensimmäinen vauvavuosi. Pahin unettomuuskin. Jäljellä on suru ja jonkinlainen trauma. Se oli todella vaikeaa aikaa. Enkä halua kokea sitä enää uudelleen. Lapsilukuni on tässä. Ajatus ja tunne siitä on todella vahva. Tuntuu, ettei sitäkään saisi sanoa ääneen. Aina joku alkaa märisemään, että odotahan vaan pari vuotta. Minun perheen on nyt tässä. Aion keskittyä tähän, tämän perhe-elämän opetteluun. En missään nimessä halua perheeseen mitään muutoksia nyt, kun tuntuu että olen päässyt takaisin jaloilleni.

Nyt minä tunnen poikani. Hän on pieni, reipas, hän hassuttelee, ilveilee, hän tykkää hevosista, traktoreista ja autoista ja kissapehmolelusta, kirjoista. Hän osaa sanoa "kynttilä" ja laulaa ihhahhaa ja tuiki tuiki tähtöstä, samalla hän näyttää miten tähti tuikkii taivaalla.  Hän on osa minun sydäntäni. Se osa, joka on aina vajaa, kun hän ei ole lähelläni. Osa, joka minun on päästettävä joskus menemään. Annettava lentää omin siivin. Rukoukseni vain on, että osaisin tukea sitä lentoon lähtöä niin, että ne siivet kantaisivat vahvoina, rohkeina. Vaikka omani eivät kantaneetkaan. Vai kantoivatko sittenkin...?

"Herra, anna minulle rohkeutta muuttaa se, minkä pystyn muuttamaan; tyyneyttä hyväksyä se mitä en voi muuttaa ja viisautta erottaa nämä asiat toisistaan."

perjantai 19. lokakuuta 2018

Syysloma

Lapsi on kuumeessa. Äitiyden vaikeimmin kestettäviä tunteita on huoli ja syyllisyys. Toivon, että kyse olisi vaan hampaista. Nyt on tulossa lisää poskihampaita ja niiden tekeminen voi olla kovaa hommaa. Toinen sammui heti omaan petiin. Vähän jaksoi kuunnella vielä satua Pupu Tupunasta.

Saatiin Nuhru kotiin pienessä pellavaisessa pussissa. Nyt se nököttää kirjahyllyssä. En ole jotenkaan surrut niin kovasti kuin Nukan aikaan, jotenkin tuntuu syylliseltä edes sanoa näin. Jotenkin vaan tajusi, että päätös oli oikea. Nyt on stressi lauennut. Yläkerran huoneisiin voi jättää ovet auki. Niin se vaan menee.

Olen ollut töissä ja ensi viikko syyslomaa. Meinattiin lähteä mummolaan jälkikasvun kera, jos hän nyt tuosta tervehtyy. Töissä on ollut kivaa. On ollut ihanaa nähdä ihmisiä ja jutella, päästä taas tekemään ja suunnittelemaan  ja ideoitakin tuntuu olevan entistä enemmän. Kyllä sitä vaan omaa juttua kaipaa ja jotain tekemistä kodin seinien ulkopuolella.

Päätin, että en stressaa yhtään syystöistä. En tee mitään, jos ei huvita. Vaahteran lehdet ajeltiin ruohonleikkurilla ja suurimmalti osalti saatiin kasalle maatumaan. Koivut on pudottaneet nyt lehdet ja pihlajat. Niissä olisi vielä haravoitavaa, mutta jos en jaksa, en haravoi. Jotenkin on niin allerginen olo ollut syksyn, että mietin pahentaako haravointi tätä tukkoisuutta. Lehdistä pöllyää kaikenlaista ilmoille varmaan. Itiöitä yms leijuu. Jotenkin vapauttavakin fiilis, että ei ole pakko tehdä. Keväällä uudella innolla taas.

Sain silmälasit! Huomasin yhtenä päivänä, etten nää toisella silmällä kauas hyvin. Optikolle siis oli mentävä. Nyt on uudet lasit päässä. Joutuuhan näihin totuttelemaan, käyttämiseen siis ja muuttavathan nämä ulkonäköä aika paljon. Kuitenkin on kivaa, että on lasit. Tykkään. Kaikki loput rahat vaan menivät niiden maksamiseen...

Ei oikein mitään muuta ole tapahtunut täällä. Aika perusarkea lapsen kanssa. Päiväkodissa on omat kuviot ja töissä omat. Isännällä yrityskiireet. Aika on kortilla jatkuvasti, mutta sitä kai se on pikkulapsiperheessä. Kai sitä sitten joskus taas ehtii jotakin. Sentään imetyksen intensiivisyys on ohi ja vaikka se onkin haikeaakin, niin olen silti tosi tyytyväinen, että se on ohi. Kropan herruus on takaisin itsellä. Hyvä niin. Poika on kova syömään, mikä on myös ilon aihe. Olisi rasittavaa, jos joka ruokailu olisi tappelua. Niin hauskaa oli, kun tein uunissa punajuuria ja poikanen popsi niitä hyvällä halulla ja hoki "naaaam". :) Jotain sanoja jo tulee ja kovasti yrittää montaa asiaa sanoa, mutta vielä ei oikein taivu. No, ei ole kiire. Pian tulee 1,5v täyteen. Siitä ei sitten paljon olekaan kahteen vuoteen. Kyllä tää aika rientää. Mihin ihmeeseen se katoaa...

Pressutallia on väsäilty pihamaalle toiselle autolle. Pitäisi saada se pystyyn ennen talven tuloa, oliko se lupaillut ensi viikolle lunta. Soraa saatiin jo tilattua, perustukset puuttuu ja itse talli odottaa jo ulkorakennuksessa. Nyt kun vielä se aika löytyisi jostain.

Semmoisia syyskuulumisia Pellonperälle.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Kollit on poissa

Kollit on poissa. Meillä ei ole enää yhtään kollia. Nuhru lähti autuaammille hiirestysmaille viime viikolla sen stressipissailun takia. Nyt on suruaika. Vaikka arki ei pysähdy antamaan tilaa suremiselle. On mentävä ja tehtävä. Arki repii liikkeelle, lapsi on ruokittava, kaupassa käytävä ja koti siivottava. Siinä on jotain salaista viisauttakin. Tulee ilmaa prosessiin. Sitten jossain kohtaa pystyy ottamaan kipeän asian, tarkastelemaan sitä, itkemään. Niin se vain on. Aina joudut luopumaan. Aina luopuminen on yhtä kivuliasta. Siihen ei kai voi oppia.

Muorit vaan hipsuttelee. Ehkä Nuhru oli levoton sielu jollain tapaa, sama ilmiö toistuu kun silloin, kun Nukka nukutettiin. Tuntuu, kuin kymmenen kissaa olisi lähtenyt meiltä. Muorit ei tee numeroa itsestään. Nukkuuvat, tulevat syömään, keräämään rapsutuksia. Hissukoita ovat enemmänkin. Onneksi on vielä muorit.

Otettiin tuhkaus Nuhrulle. Viikon päästä varmaan tulee tuhka kotiin. En tiedä ripotetaanko se tuonne Nukan viereen. Vai teenkö keraamisen uurnan. Toisaalta tuntuisi paremmalta "vapauttaa" tuhka. En tiedä. Kauheaa ajatella, että siellä se ruumis on, eläinlääkärin pakastimessa. Mutta henki on poissa, missä? En tiedä. Olisi niin hemmetin lohduttavaa ajatella, että Nuhru ja Nukka kirmailevat peräkanaa jossakin ihanassa, lämpimässä paikassa, jossa luita ei kolota eikä stressi vaivaa. Vapaus. Mutta olen liian kyyninen uskoakseni sellaiseen. Salaa toivon, että joskus tavataan vielä.

Nukka ja Nuhru elää, muistoissani aina. Ikävä leimahtaa kun näkee kuvan. Vielä muistaa tassujen pehmeyden ja sen hurinan taajuuden. Kiipeämiset olkapäille. Silmien siristelyt ja puskemiset. Niin rakas. 10 vuotta olit meillä. Sait parhaimman mahdollisen elämän. Aina laadukasta ruokaa, eläinlääkärin hoitoa vaivoihin, hampaiden hoitoa. Sait parhaat raapimapuut ja turvallisen ulkoilun tarhassa. Huomiota ja hellyyttä, vaikka viime vuoden aikana vähemmän. Sait hyvän elämän meillä. Sillä koetan lohduttaa murhellista mieltäni. 10 hyvää vuotta. Se on helvetin paljon enemmän kuin monilla muilla. Niillä, jotka nytkin värjöttelevät pakkasyön jäljiltä jossakin luonnossa silmätulehduksen riivaamina, pennut mahassa, vailla ravintoa. Se on valitettavasti todella monen kissan osa Suomessa vuonna 2018. Miksi? Siksi, että ihmiset ovat välinpitämättömiä. Kissaa ei arvosteta. Ainahan voi ottaa uuden, jos entinen katoaa.

Mutta tänään tiedän, että olen tehnyt työtä löytöeläinten hyväksi. Parasta aikaa pyörii Facebookissa Aputassun hyväntekeväisyyshuutokauppa, jota olen ollut tekemässä. Rahat menevät löytöeläintyötä tekeville tahoille konkreettisina: ruokaa, hiekkaa, loukkuja, korviketta. Sitä mitä tekijät tarvitsevat eläinten auttamiseksi. Kaikki voivat auttaa. Jos ei rahallisesti, ehkä osaat kutoa villasukan, tai mennä mukaan tempaukseen. Keinoja löytyy.

En tiedä mitä Misaki ja Neko ymmärtävät. Nuhru vain lähti, eikä tullut takaisin. Tyhjä koppa. Molemmat änkesivät tyhjään koppaan nukkumaan. Misaki on nukkunut Nuhrun paikalla siitä lähtien, kun Nuhru vietiin. Sydäntä särkee ajatella, että nekin tietävät, aavistavat. Jotenkin tuntuu, että olisi pitänyt niidenkin saada haistaa edesmennyttä. Todeta, että se on poissa. Mutta kyllä ne tietää.

Nyt tajuan, miten stressaavaa pissaaminen on ollut meille ihmisille. Nyt kun stressi on lauennut, enää ei tarvitse miettiä mihin on nyt pissitty, missä haisee pissa, meneekö rakenteet pilalle, jääkö tavaroita lattialle iltaisin, onko pojan lelut pissattu aamulla. Nyt olen vain väsynyt tämän kaiken jälkeen. Arki helpottuu. Jotenkin ei haluaisi sitä myöntää, että näin on helpompaa ja paremmin. Päätös oli oikea. Niin kuin Nukankin kohdalla. 

Poikani toi minulle nenäliinan torstaina kun itkin kissaa. Onneksi on paljon hyvää. Pieni poikani, joka reippaana jäi leikkimään päiväkotiin tänään. Muorit. Koti. Työ. Terveys. On tässä paljon syytä kiitollisuuteen ja iloon, jos surukin on vaan surtava.

Olit upea kolli. Turkkisi oli aina niin ihanan kiiltävä, harmaa. Liikavarpaasi ihastuttivat. Olit ystävällinen, rohkea ja utelias. Leikkisäkin. Sinussa oli kollin charmia. Olit hemmetin ärsyttävä joskus, revit pahvia ja papereita. Nyt on ikävä sitä saamarin silppuakin. Lepää rauhassa. Toivottavasti tiedät, että tein parhaani. Anna anteeksi, etten pystynyt parempaan. Olit sydämeni kolli. Ole vapaa. Ikäväni on pohjaton.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Päikyn alkua, omenoiden tulvaa, arkipöhinää

Jotain keskeneräisiä luonnoksia on jäänyt killumaan teksteistä, mutta ei ole tullut julkaistua. Nyt pieni hengähdyshetki kun lapsi nukkuu, iltapäiväksi hän menee vielä päiväkotiin ja minä kipaisen aloittelemaan toista työpäivääni! Nyt kahvikuppi ja ajatukset paperille. (helpommin sanottu kuin tehty, tuo viimeinen nimittäin, sen verran paljon sekalaista aatosta päähän mahtuu.)

Olen aloittanut opiskelun! Etäopiskelua seuraavan vuoden aikana, olisi tarkoitus suorittaa tutkinnon osa. Olen palauttanut jo ensimmäisen tehtävän ja aloitellut toista. Kasvatustiede, todella mielenkiintoista, mutta vaikeaakin tekstiä. Eipä ole esseitä tullut kirjoiteltua sitten varmaan yläasteaikojen! Noh, kirjoitusharrastus on varmasti auttanut ylläpitämään tekstin luomisen taitoa, ei tuntunut kamalan vaikealta saada sanoja paperille (ruudulle?). Kuitenkin, jännittää ensimmäisen arvosana, esseestä tuli liian laaja ja varmaan muitakin virheitä oli, mutta se oli ensimmäinen. Eikös tarkoitus ole oppia?

Lapsi meni päikkyyn. En itkenyt. Sinne jäi muiden räkänaamojen kanssa leikkimään. Jotenkin oli tosi haikea ja vaikea olo (hei mun laps on vaan 3 pvää viikossa päikyssä, eikä edes kokonaisia päiviä...) itku ei tullut, vaikka olisin tahtonut porata. Oli siellä paljon Vtä pienempiäkin muksuja. Pienin taisi olla Vtä 5 kk nuorempi, joten jos se pikkuruinenkin pärjää, niin kai munkin reipas poikanen? Enemmän olinkin kai huolissani itsestäni... Me ollaan niin tiivis paketti oltu pienen kanssa.

Oli aivan HUIPPUA mennä silti töihin! Nähdä samat tutut oppilaat ja halailla kaikki läpi ja todeta, ettei vuodessa ole ehtinyt ihan hirveän paljon kaikki muuttumaan. Olen ihan intoa piukassa, tekisi mieli vaan lyödä äkkiä kädet saveen ja tehdä kaikkea. Niin on ollut ikävä saven tuntua näpeissä. Ja tietty muutakin askartelua. Kivaa. Vaikka opettaminen on raskasta, se on mun juttu. Sittenkin. Kaikista epäilyistä huolimatta.

Jotenkin mulla oli kauhea epäilys, että tarvitaanko mua enää missään. Onko mut korvattu. Osaanko enää mitään ja kaipaako mua kukaan. En tiedä mistä sellaiset ajatukset kumpusivat, mutta niin oli lämmin ja ihana vastaanotto, että jäi olo, ettei mua joku toinen niin vaan voi korvata, vaikka ehkä opetuksessa, mutta ei mun persoonaa. Jotenkin ihan tavattoman suuri oivallus itselleni, kun on taipumusta vähätellä itseään. (mikä on tosi tyhmää)

Mun pikku-ukkeli rakastaa ruohonleikkuuta. Ollaan huristeltu parina päivänä leikkurilla. V istuu mun sylissä lasten kuulosuojaimet korvilla ja minä istun kuskin pukilla ja sitten huristellaan. Saatiin ajettua pellon peräosa, kun jaettiin ajelua kahteen päivään. Hauskaa.

Olen pakannut ukolle töihin omenia kassitolkulla. On jaellut niitä asiakkaille, kun meillä puut notkuu ja nyt jo kompostitkin. Vähän harmittaa, kun menee niin paljon hukkaan. Toki paljon on muumioisiakin. Niitähän ei saisi kompostoida. Jostain luin kuitenkin, että 40 asteen lämpö riittäisi tappamaan muumion, toim. huom. ei ole mitään Jumalan sanaa tämä, siis luin jostain foorumilta. Kunnolla kun komposti pöhisee niin hyvinkin lämpö nousee aika korkealle. Toisaalta mietin, että jos muumiota on naapurissa, niin niin on meilläkin, vaikka polttaisin omput tai veisin pois. Siksi olen laittanut kompostiin.

Kissa ei ole pissinyt mihinkään vähään aikaan. Koputan päätä! (puuta) Ollaan syötetty nyt märkiksen rinnalla rauhoittavaa nappulaa. En tiedä onko se auttanut. Jännittää mitä tapahtuu kun tarha menee talveksi kiinni. Toivottavasti ei tule stressipiikkiä. Aukikaan ei voi pitää, kun kämppä jäähtyy. Olen kyllä miettinyt sellaista eristettyä kissanluukkua. Asia erikseen mistä sellaisen saisi ja oppisivatko nuo sitä käyttämään. Pohdintaa.

Niin paljon olisi muutakin hommaa kämpässä. Listoittamista, tarvittaisiin pressutalli toiselle autolle, kylppärin lattiassa olisi pientä reeraamista saumauksessa jne. Isännälle ehdotin, pitäisikö makkarin ja Vn huoneen/askartelu/vieras/mikäliehuoneen paikkaa vaihtaa. Makkarissa ei tarvittaisi niin paljon tilaa, kuin mitä siellä nyt on, mutta toisessa huoneessa tarvittaisiin. Kas siinäpä pulma. Kaikkea hommaa oisi mihin uppoaa aikaa ja rahaakin, eikä ole juuri kumpaakaan nyt. Kyllä vaan vanha talo on ihana, mutta laittoa on. Onneksi pappa sitten niitä pahimpia kohteita aina laittaa. Nyt uusi vesikourun ja rännin ulkorakennukseen, kun vanha oli halki. Aina se on eteenpäin kun jotain. Minun taidot riittää lähinnä pihamaan ylläpitoon, vaikka halua olisi tehdä enemmänkin.

Vähän myös syysflunssat vaivaa. V sai varmaan flunssan jo päikystä, oli jo parempana välissä mutta nyt taas nenä vuotaa enemmän. Kai ne kaikki taudit nyt iskee sitten lapsen kauttaa itseenkin. Minulla on koko syksyn ollut kaikenmoista, kurkku tukossa, aivastuttaa, allergista jne. En enää edes tiedä mikä milloinkin vaivaa.

Mutta nyt valmistautumaan työpäivään <3 Iloo teidän elämään lukijaiseni!

lauantai 25. elokuuta 2018

Kissalle koti, syksyn tuntua

Heips.

Kesä on vierähtänyt lopuilleen. Käsittämätöntä miten vauhdilla aika menee. Syyshommia, sadonkorjuuta ynnä muuta. Tänä vuonna en poiminut yhtään herukoita pakkaseen. Vähän vattuja. En jaksa ottaa stressiä. Omenoita olen raijannut lähinnä kompostiin, mikä on sääli, mutta oma vatsa ei kestä omppuja. Jos olisi hevostuttuja, niin täältä saisi hepoille omenia. En ole jaksanut ilmoitella. missään. Kesäkurpitsa on satoisa, niitä olen jaellut naapureille ja ystäville ja kokkaillut itsekin. Hyvää tavaraa. Avomaankurkkuja on myös ekaa kertaa, nekin on tehneet paljon kurkkuja! Hyviä ovat.

On kaikenlaista murhetta ja mietittävää taas. Etsimme uutta kotia Nuhrulle, sillä stressipissailu ei ole loppunut. Olen itkenyt asiaa ja alakuloiseksi vetää. Kissa, joka on ollut meillä 10 vuotta. Ihana kolli, jota ei ikä paina. Kaikista tervein kissamme. Pahoin pelkään, ettei kukaan sitä huoli. Vaikeaa on.

Pian alkaa työt. Jännittää miten kurssit toteutuu ja eniten pikkuisen päiväkodin alkaminen. Opiskelijaksikin ilmottauduin avoimeen yliopistoon. Uusia tuulia. Ihan hyviä, mutta jännitys, syysahdistus on päällä. Asiat muuttuu, muuttaa muotoaan. Välillä tuntuu, että olen liian hauras kestämään tätä kaikkea, muutoksia, elämää, tunteita. Liian herkkä tälle kaikelle.

Olen menossa myös lääkäriin tutkituttamaan vaivoja, joita on ilmennyt synnytyksen jälkeen. Olen vaan tässä ajatellut, että siitäkään ei kukaan puhu, miten raju koettelemus on raskaus ja synnytys naisen vartalolle. Oma selkä on ollut aika kovilla, ranteet on parantuneet nyt kun lapsi lähti kävelemään, eikä tarvitse kantaa enää niin paljon. Onneksi! Kädet oli pitkään kipeät. Nyt alaselkä krenkkaa, epäilen että välilevyllistä ongelmaa on ja muutakin. Lapsen kanssan kun arkea elää, ei ehdi jokaiseen kipuun kiinnittämään huomiota.

Tänään poikanen on hoidossa. Minusta tuntui hyvälle, kun hän ojensi käsiä ystävälle, jonka luona on hoidossa, tyyliin "ota syliin". On ihanaa, että on löytynyt niitä sylejä, muitakin kuin kuin minun, jotka ottaa poikani tarvittaessa. Se ei ole minulta pois. Ihanaa kun on turvallisia aikuisia elämässä läsnä pienellä.  Paikkoja joihin mennä ja joissa olla.

Oltiin mummulassa myös pojan kanssa tässä muutama päivä. Oli kivaa. Traktoriajoa, ulkoilua, kaupungilla käymistä, saunomista. Mukavia puuhia mummun ja papan kanssa. Onko tuo ihme, että pojan eka sanakin oli "pappa". Sitä hoetaan ahkerasti. Välillä tulee myös "mamma" tai "mumma", mummua se varmaan tarkoittaa. Lamppa tai pamppa tarkoittaa lamppua.

Olen tässä kaivellut nurmikolle paikkaa grillille. Yksi tuttu olisi tulossa muuraamaan jonkinlaisen grillin meille vaihtokauppana. Kaivoin 1,5 m x 1,5 m alueelta  (isännällä on käsi paketissa) nurmikon pois ja olen täyttänyt sitä pikkuhiljaa soralla. Toivotaan, että grilli valmistuisi ennen kesän loppua. Ihan kiva, kun olisi kiinteä grillipaikka missä kokkailla ja pitää joskus tulta muuten vaan.

Olisko sulla kissanpaikkaa vapaana stressittömässä ympäristössä ?