torstai 26. maaliskuuta 2020

Kyyhkysen kujerruksesta alkaa kevät

Helou. Tänään näkyi keltaista pihamaalla! Ihan ekat kukkijat. Kyyhkynenkin näkyi tulleen pihapiiriin! Se on aina yhtä ihana yllätys. Koetan muistaa aina päivittää päiväkirjaan, milloin kyyhkyset ovat tulleet. Sain viiden vuoden päiväkirjan valmiiksi. On siellä paljon tyhjiäkin kohtia, varsinkin poikasen syntymän jälkeen, ei ehtinyt eikä jaksanut kirjoittaa mitään. Nyt on kuitenkin kiva katsella mitä samana päivänä on minäkin vuonna tapahtunut. Sattumalta olen vieraillut joissain kyläpaikoissa miltei päivälleen samoina päivinä vuosittain! Ihan ilman mitään suunnitelmaa. Jokin sisäinen kelloko? Nyt ostin uuden viiden vuoden päiväkirjan. En tosin ole kunnostautunut sen pitämisessä vieläkään... Pitäisi joka päivä saada rustattua muutama rivi. Säätäki on kiva seurata ja kirjoittaa vuosittain millaista keliä.


Niin ihania, nämä kevään ensimmäiset auringot pihamaalla! :) Ilahduttaa! Tänään näin myös pari perhosta ohimennen!

Ensimmäinen näkemäni leskenlehti! Pieni aurinko!


Jälleen oltiin apurin kanssa pihamaalla. Kovaa tuulta ollut, mutta toppatakki oli ihan liikaa huhkiessani vatukon raivuussa... Kummasti siitä alkoi hoidettu vattumaa muodostumaan, kun sain katkottua vanhat vatun varret ja harattua heinät ja töhnät juurelta. Siirsin muutaman vatun vielä rivin tyhjiin kohtiin. Nyt vielä vähän työstöä, niin tuosta alkaa hyvä tulemaan. Juolahti mieleen, että josko tuohon vatturivin tänne pellon kauimaiseen nurkkaan istuttaisi pari pienikasvuista omenapuuta... Entiset alkaa olla aika huonokuntoisia. Tai ehkä kirsikkapuita? Niiden sadonkorjuusta ei olisi "paineita". Menevät lintujen suihin tai putoavat maahan, jos ei niitä kerää. Ja kirsikoiden kukinta tietysti on ihana.

Apumies + vatukko.

On ollut haastavaa saada ukkelia päiväunille viimeaikoina. Hän on väsynyt, mutta sängyssä alkaa heti mellastus, kun kirjan luku loppuu. Olen niin väsynyt siihen ärsyttävään taisteluun. Ehkä luovutan päikkäreiden suhteen, vaikka se tekee omasta arjesta jälleen kerran vaikeampaa, kun ei sitä yhtä lepotaukoa itsekään saa ja väsynyt lapsi nyt vaan on taas niin kiukkuinen ja itkuinen. Nyt kaikki omat harrastukset ja asiat, missä hetken saa hengähtää, on tauolla. Isäntä on töissä kokoajan.

Yritän kovasti muuttaa omaa ajattelua muutamien asioiden kohdalla. On todella helppoa jumiutua vanhoihin negatiivisiin ajatusketjuihin ja kun vastoinkäymisiä tulee, mennä samoja ratoja. Oma sisäinen puhe ei ole kovin rohkaisevaa kuultavaa. Se on vaikeaa - muuttaa niitä tottumuksia, yrittää olla armollisempi itseään kohtaan. Ja miten helppoa on ajautua sättimään itseään, kun huomaa mennensä taas niitä samoja vanhoja ratoja...

Katselen kun kyyhkynen tepastelee tien laidassa. Nokkii jotakin maasta. Se vaappuu puolelta toiselle. Naakat sujahtavat naapuritalon räystään alta olevasta reijästä sisään. Kaikki vihaavat niitä naakkoja, mutta minä en. Ne pesivät meidän vanhan saunan savupiipussa ja saavat pesiä. Minusta niitä on mukavaa seurata ja niiden ääntely on lohdullista. Kyyhkysen kujerruksesta alkaa kevät.

Se saa olla vaikeaa. Se työstäminen. Ei se tee minusta huonoa ihmistä, vaikka se on vaikeaa. Vaikka en onnistu aina. Vaikka luisun vanhoihin ajatusmalleihin. Kuitenkin, tärkeintä on se, että ne huomaa, niitä edes yrittää työstää.


tiistai 24. maaliskuuta 2020

Kuulumiset Pellonperältä

Mitä ihmettä, luulin, että kukaan ei enää mua muista, niin pitkään olen ollut postaamatta mitään... ilahduin niin kovasti kommenteistanne edelliseen postaukseen. Kiitos!!!

Tunteet on menneet vuoristorataa viime päivinä. Kävin tänään ikäänkuin työhaastattelussa, olen ollut jopa parissa viimeaikoina ja mistään ei ole tärpännyt mitään. Ensimmäinen työ olisi ollut aivan nappi, just meikäläistä, jäin siinä kilvassa kolmanneksi, se harmitti pitkään. Nyt tämänpäiväisestä tuli olo, että se ei olisi minun juttuni... Sentään olen jotain yrittänyt, vaikka tuntuu, ettei mikään natsaa, aukea tai ole omaa. Missä mun paikka on? Sitä olen kysellyt viimeaikoina.

Ainakin paikkani on pojan vierellä. Meillä olisi tilaisuus viettää vielä yksi kesä yhdessä, ilman että menisin töihin (vaikka olenkin sinne hinkunut/yrittänyt päästä tavallaan) Haaveilen kyllä lämmöstä, pihahommista ja reissuista kotopuolessa poikasen kanssa. Vaikka sitten väsyäitinä ja kiukkuäitinä, jos ei muuta. Ainakin yritän, teen parhaani, vaikka jatkuvasti on olo, ettei se riitä... Kuitenkin, yritän työstää näitä asioita ja ajatuksia.

Sisälläkin rehottaa... Kiinanruusut!

Latasin päiväkirjasovelluksen puhelimeen. Kirjoittaminen on minulle aina ollut hyvä purkukeino, mutta kun tuntuu, ettei arjessa löydä siihen aikaa. Puhelin kuitenkin on (liian) usein kädessä/ulottuvilla, niin voi naputella päivän kuulumiset ja tunnot. Se auttaa. Olenkin usein kirjoittanut myös päiväkirjamaisesti, mitä murheita jätän ristin juurelle, mistä luovun. Sitten olen kirjoittanut, mitä rukoilen niiden tilalle. Se tuntuu konkreettiselta purkukeinolta, rakennuskeinolta. Mistä olen valmis luopumaan, mitä toivon tilalle.

Onhan tässä pihahommiakin aloiteltu. Leikkasin marjapensaat ja haravoin hedelmätarhan. Vatukon raivuu jatkuu. Pian pitää istuttaa lisää kuusia ja ehkä mäntyjäkin. Entisen ryteikön, tulevan kuusikon päätyyn jää yksi rivi hoidettua vattumaata. Muutoin ajetaan nurtsia kuusten välistä ja toivotaan, että lehtokotilot painuu hiiteen.

Meidän pihan grilliprojekti valmistui myös viime syksynä. Isännän kivimiesystävä kävi illat pitkät naputtelemassa meidän pihaan ihan järjettömän hienon grillin. (lupaan kuvaa joskus...) Se on pyöreä, kivestä tehty ja siinä grillaantuu aivan ihanasti puilla mikä tahansa kesäinen grilliruoka. Rakastan sitä grilliä!!!! Ehdittiin paristi grillailla ennen talven tuloa. Nyt jo kovasti polttelee kuoria grilli talviteloilta (pressu on päällä) ja alkaa kokkailemaan pihalla. Rakensin vielä grillin viereen matalan penkin, jossa voi istuksia. Grillin paikasta ja siitä penkistä on tullut lempipaikkojani pihassa. Siinä vaan silmä lepää, kun katsoo sitä pyöreätä grilliä ja sitä penkkiä, taustalla alppiruusu ja tuija.

Oho, löysin kuvankin!

Tässä hän on!

Tajusin, että enhän ole kertonut teille Misakista. Misaki lähti autuaammille hiirestysmaille jo viime kesän lopulla. Munuais-, ja pissavaivat pääsyynä. Meillä on enää Neko, muori, tänä kesänä 13v täyttävä mummelikissa. Myrtti toki luikertelee yhä terraariossaan. Minulla on ollut ihan kauhea kissakuume tai ylipäätään lemmikkieläinkuume, vaikka tiedän, ettei tässä elämäntilanteessa ole järkevää sitoutua enempää pitkäikäisiin eläimiin ja poikasenkin pitää oppia, miten eläinten kanssa ollaan. Kävi sitten niin, että meille on tulossa nyt hiiriä! Kolmen kesyhiirinaaraan lauma muuttaa meille parin viikon päästä. Odotan niitä innolla!

Mitä? Hiiriäkö?!

Tähän muuttavat kesyhiirut.

No siinäpä ne pääkuulumiset Pellonperältä. Jatketaan kotoilua!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Maailma polvillaan

En ole päivittänyt mitään pitkään aikaan.

Nyt yhtäkkiä koko elämä ja maailma on keikahtanut laelleen koronaviruksen myötä. Olen ollut peloissani, ahdistunut, tietämätön, huolestunut ja kaikkea siltä ja väliltä. Työni (se vähäinenkin) on nyt tauolla, enkä tiedä olenko työtön vai mitä. Olen hoitanut lasta monta päivää kotona ja kimpoilemme tahtoikäisen kanssa toisiimme täällä. Kaikki arki tuntuu tappelulta juuri nyt ja oma pää on niin räjähdyspisteessä. Tuntuu, että kodista on tullut yksi taistelutanner. On vaan niin kertakaikkisen kyvytön olo, en tiedä miten tuo lapsi toimii ja miten pitäisi itse toimia, että käämi ei palaisi ja ettei päädyttäisi jatkuvasti vastakkain kaikissa asioissa. Voin kertoa - hermo vaan menee. Sitten lopulta kaiken huudon ja kiukun ja kiristyksen ja taistelun jälkeen tulee enää itku. Olen yrittänyt sanoittaa ja sanoittaa, nyt harmittaa, taidat olla väsynyt, äitiä kiukuttaa, äitiä harmittaa, mikä sinua harmittaa? En sitten tiedä auttaako se mitään. Tuntuu, ettei mikään auta. 

Ihminen on niin olevinaan, luomakunnan kruunu, sitten joku näkymätön uhka tulee ja vie kaikki polvilleen. Emme voi mitään. Tai voimme hyvin vähän. Tiedän, että myös murehtiminen on turhaa - sillä en voi mitään. Mitä voin tehdä, pitää huolen omasta lähipiiristäni ja yrittää pestä käsiäni. Rukoilla. Enpä paljon muuta. Yrittää auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Silti, on helppoa sanoa että älä murehdi. Murehtimisen lopettaminen on paljon vaikeampaa.

Ollaan yritetty edes ulkoilla jälkikasvun kanssa, vaikka pukeminen on yhtä suurta showta tällä hetkellä (ei ei äidin pukeminen, lapsen... ) Kevät etenee ja luonto elää omaa rytmiään välittämättä kaaoksesta, joka maailmassa vallitsee. Joutsenet on tulleet, kyyhkysiäkin näin vaikka en vielä kotipihassa. Siivosin jo kasvihuoneesta kuivia lehtiä ja laitoin tänään mansikan rönsyistä mansikoita amppeleihin ja kasvihuoneeseen. Ne ovat vihreitä - olivat juurtuneet mansikkamaalla hakkeeseen! Kasvakoot nyt kasvihuoneessa. Jospa saadaan amppelimansikkaa. Sain myös vuosikausia surkealla hoidolla römpsöttäneen karhunvatukan tuettua uudelleen ja leikkasinkin sen. Siitä tuli jotenkin hyvä mieli. Ekaa kertaa hyvä mieli moneen päivään.

Ollaan myös askarreltu, rakennettu pullopuutarha, pesty legoja, piirrelty, katsottu piirrettyjä, käyty lenkillä, kokattu ja leivottu. Ja siivottu. Onnistuneesti ja ei niin onnistuneesti. Olen tehnyt välillä kissanleikittimiä, kun on vaan pakko saada jotain välillä näpertää. 

Tällaisin fiiliksin Pellonperällä. Pysykää terveinä <3

perjantai 19. heinäkuuta 2019

Tavaraa, kamaa, roinaa, romua, rompetta, rösettä, ihanaa kamalaa!

Olen ihminen, joka pitää kauniista esineistä ja tavaroista. Tuotan niitä myös itse keramiikkaa kun teen ja taidetta. Pidän taulunkehyksistä ja tauluista, peileistä, lasiesineistä, vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista yms. Mutta viime aikoina olen alkanut arvostaa yhä enemmän käytännöllisyyttä, sitä että pöydän saa pyyhittyä kun siinä ei vello kahdeksaamiljoonaa yksittäistä tavaraa, mainosta, lippulappua jne. Olen alkanut haaveilla lattioista, joilla ei seilaa vaateröykkiöitä (joo leluja seilaa, vaikka niitäkin kierrätän jatkuvasti, lisääntyykö ne muovieläimet ja pikkuautot keskenään öisin??) ja jotka voisi maidon kaatuessa vetäistä ihanasti mopilla puhtaaksi. Olen alkanut toivoa, että kaikilla käyttötavaroilla olisi paikka, jonne ne laitettaisiin käytön jälkeen. Onhan tämä myös tapakysymys. Tavan vuoksi jätän tavaroita lojumaan ihan itse (en voi edes isäntää aina syyttää!) enkä viitsi palauttaa niitä paikkoihinsa. Mutta tosi on se, että tavaraa on liikaa, kun se ei mahdu enää kaappeihin ja niitä omia paikkoja kaikille tavaroille ei ole.

Milloin viimeksi käytin kyttilänjalkaa? 2 vuotiaan kanssa ja kissataloudessa ei paljon kruunukynttilöitä poltella. Onhan ne kauniita, mutta riittäisikö vaikka yksi pari?! Tietyt keramiikkapatsaat minulla on joista en luovu, ystäville olen jakanut keramiikkaa, mutta osalla vaan on syvällinen tunnearvo ja merkitys, ne säilytän. Mutta taulut, kivoja taulujakin on maailma täynnä, mutta kun seinätila ei vaan kertakaikkiaan riitä kaikille maailman tauluille. Se vaan on niin!

Vaatteet, rytkyt, mekot, aleostokset, hetken mielijohdeostokset. Nyt vihdoin saan vaatekaappini kuntoon uuden tilavan kaapin myötä ja pystyn tekemään kunnon inventaarion vaatteiden suhteen. Alan oikeasti olla sitä mieltä, että töissä voisin käyttää samaa asua aina. Kaksi paria riittäisi. Kun toinen on pesussa - toinen on päällä. Se, jos mikä olisi järkevää! Ainakin kokeilemisen arvoista. Tiedä sitä sitten, kyllästyisikö sitä työasuun heti. Ehkä sitä voisi piristää asusteilla...? Kun vaatteet lojuu kasoissa, ei edes tiedä mitä vaatteita omistaa. Ja mihin sijoitetaan kesävaatteet talvella ja talvivaatteet kesällä?

Lahjat. En voi luopua, kun tämän osti isän siskon kummin kaiman serkun kaverin kissa vuonna kolme synttärilahjaksi. Jos annat lahjan, annat vapauden tehdä lahjalla mitä haluaa. Kierrätä, anna, lahjoita. Monet eläinsuojelupaikat pitävät kirpputoripöytiä ja tuotto menee eläinsuojelutyölle. Siitä saa hyvän mielen itselle ja tavara ei mene "hukkaan". Ja seurakuntien kirppikset. On paikkoja minne voi kamaa viedä hyvillä mielin.

Onhan siinä aina se vaara, että luopuu jostain ja hetken kuluttua miettii, hitto nyt olisin tarvinnut sitä. Minusta on tullut myös tosi hyvä kysymään. Kysyn tutuilta tai Facessa, onko teillä sitä tai tätä ylimääräisenä, tehdäänkö vaihtokauppa. Sain vanhan mutta pomminvarman yleiskoneen, kun piti tehdä paljon sämpylöitä. Win-win. Ihmisillä on tavaraa, en tiedä onko se noloa kysyä, jos jotain tarvitsee. Jos on, olen nolo. Iloinen nolo. Itsekin voin antaa eteenpäin sitten, kun joku muu tarvitsee. Viimeksi annoin anopille tekemäni linnun piha-allasta piristämään. Ja monesti olen lahjoitanut itselle sopimatonta shampoota tms vastaavaa tutuille.

Taiteilijat hamstraa kun pitää olla matskua kun iskee inspiraatio. Sen olen huomannut. Mutta vähempikin riittää. En tarvitse välttämättä isoa laatikollista ajopuun kappaleita, ehkä kymmenkunta voisi riittää. Vähentäminen on myös mahdollista. Puolet pois. Ja ateljee. Se olisi jotakin, kun olisi tila missä tehdä ja kaikki romu säilyttää!

Rikkinäiset. Korjaaminen on tyydyttävää kun tuote on sen arvoinen. Rytky, reikäinen euron t-paita joutaa lattian pyyhkimisen jälkeen roskiin. Seuraavan t-paidan voi ostaa laatua ja toivottavasti se kestää useamman pesukerran. Juuri käytin olkalaukun suutarilla, josta oli vetskari hajonnut. Korjaaminen olisi maksanut enemmän kuin kirppislaukku. Ehkä panostan seuraavaksi nahkalaukkuun, jonka voi korjauttaa suutarilla ja joka on ikuinen.

Joskus vaan on pakko ostaa ihana kahvikuppipari kirpparilta. Sitten vähän myöhemmin kierrättää pari astiastoa, kun kaappeihin ei enää mahdu. Balanssi pysyy kun ostaessa uuden laittaa yhden vanhan pois.

Kierrätätkö sinä vai jemmaatko kaiken? Ahdistaako kama vai oletko sinut tavaranpaljoudessa?

Näillä miettein viikonloppuun, iloisia kesäpäiviä!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kesäkuulumiset, syvälliset pohdinnat & näyttely

Hello.

Eipä ole tullut taas hetkeen kirjoiteltua. Päivitän heti vatukon tilanteen: suunnitelma on toiminut ihan hyvin. Istutin entisen vatukon paikalle kuusia ja mäntyjä. Männyt sain ukin mökiltä, pala Pohjoista on tuotu tänne meille sieltä. Kasveilla voi olla tunnearvoa. Ollaan ajattu sitä entisen vatukon kohtaa ruohonleikkurilla ja välillä vedetty trimmerillä. Loppu vatukko on vielä pahuuden vallassa. Ja siellä ne lehtokotilotkin luuraa, kummasti hävisivät tuosta kohtaa, mistä ollaan ruvettu hoitamaan aluetta Toki alkuun myös keräsin sieltä kotiloita pois runsain mitoin. Nyt vaan kuoret pölisee kun aluetta haravoi.

Sain myös mansikkamaan tehtyä, mutta oli jonkinasteinen virhe tehdä se vanhan kasvimaan päälle. Mansikkakankaan reijistä mansikoiden vierestä nousee pottua!  No, on sieltä muutamia mansikoitakin tullut. Vatut alkaa olla myös kypsiä.

Me ollaan maalattu taloa. Siihen onkin pihaprojektit jääneet, toivottavasti saataisin maalausurakka pakettiin. Miten tuntuu että kaikki on vaiheessa... Kaikki keskeneräiset projektit jotenkin rassaa, vaikka tiedän ettei tämä tästä valmiiksi tule - elämä. Miten oppia sietämään keskeneräisyyttä? Näitä samoja asioita olen pyöritellyt mielessäni jo kauan. (enkö minä yhtään kehity...?)

Tehtiin viikon reissu poikasen kanssa sukulaisiin. Vanha ukkini näki pojan ekaa kertaa. Tuli ajettua satoja kilometrejä autolla, mutta oli sen arvoista. Poikanen matkusti niin hienosti. Oli hänellä kyllä tabletti siellä takapenkillä piirrettyjen katselemista varten. Niin taittui rattoisammin matkat.

On ollut aika kylmä kesä tähän mennessä, mutta minua ei ole haitannut. Kuumuus ei ole minua varten. On ollut hyviä säitä olla pihalla poikasen kanssa. Ihan riittävästi lämpöä kuitenkin.

Tilasin hervottoman vaatekaappisysteemin Ikealta. Kyllästyin ainaiseen kaappitilan puute- ruikutukseeni ja päätin, että nyt se tapahtuu. Nyt enää pitäisi saada se koottua. Isännälle jää se puoli. Ei kestä minun hermot kokoamista. Olenkin raivannut tavaraa yläkerrasta, että saadaan kaapille tilaa. Tänään vein sohvapöydän ja muutaman laatikollisen leluja ja roinaa kirpparille. Helpotti kun sain ne pois nurkista. Vielä pitää jatkaa raivaamista. (tämäkin on yksi projekti joka ei tule ikinä valmiiksi...)

Olen tehnyt asioita yksinäisyyteni poistamiseksi. Hyvä minä! Jätin kirjekaveri-ilmoituksen ja sain pari kirjekaveria. Olen ostanut kirjepaperia ja tarroja ja kirjekuoria ja olen valmis kirjoitteluun! Olikin tosi kiva tulla lomareissulta kotiin kun laatikossa odotti kirjeitä! Mukavaa kirjoitella pitkästä aikaa ja tutustua sitä kautta uusiin ihmisiin.

Eräs ystävä sanoi, että pitää itse ottaa tilanne haltuun, tehdä aloitteita ystävyyssuhteiden eteen. Mietin miksi se tuntui niin vaikealta ja lopulta tajusin, että ajattelen itse, ettei minuun kukaan halua tutustua. Että en ole niin kiinnostava, että kukaan haluaisi kanssani viettää enemmän aikaa. (itsetunto... missä oot...?) Minulla on henkistä kasvua tehtävänä. Minun pitää alkaa itse arvostaa itseäni enemmän, rakastaa itseäni, uskoa, että olen hyvä ja kiinnostava ja minun ystävyyteni on arvokasta! Ehkä tähän vaikuttaa kokemukseni ystävyyden rikkoutumisesta. Sellaisen ystävyyden, jonka en uskonut voivan edes särkyä. Luottamukseni ystävyyteen ja oman ystävyyteni arvoon on saanut kokea kovia. Vaikka harmittaa, että en vieläkään monien vuosien jälkeen pysty arvostamaan itseäni ja vaikka harmittaa tajuta itsestään tällaisia asioita, olen silti tyytyväinen, että tuo oivallus tavoitti minut arjen keskellä. Muutos on lähdettävä minusta. Ja yksin en siihen pysty. Tarvitsen Jumalaa, tarvitsen ystäviä jotka kannustavat ja ovat luotettavia ja tarvitsen rohkeutta. Sitä on vaikea myöntää. On paljon helpompi olla itseään kohtaan julma ja vaativa, kuin rakastava ja armollinen. Miksi se onkin niin... Tässä on taas paljon työstettävää. Armollisuutta myös siihen työstämiseen, pienin askelin. Tarkoituksensa oli tälläkin oivalluksella, kyllä minua hellästi ohjataan eteenpäin ja ylöspäin.

Meillä on tulossa vielä yksi perhelomamatka. Eläinpuistoa ja hotelliyötä, niitä odotan kovasti! Mietin mitä lomalta haluan ja esitin toiveeni isännälle. Eivät ne niin kovin mahdottomia olleet.

Kissojen kanssa on ollut murhetta, jälleen. On ollut hammasremottia, sivulöydöksenä pissatulehdusta ja muita murheita. Huomaa kyllä, että kissamme ovat tulleet vanhoiksi.

Minulla on oma näyttely tällä hetkellä menossa! Heinäkuun ajan. Se on ollut jännitävää, sain hyvän kokonaisuuden töitä näytteille, vähän uusiakin innostuin tekemään. Toivon, että palaute olisi hyvää, työt ovat minulle tärkeitä.

Tänään syödään mansikkarahkaa. Se on kesä nyt.

Kiitos kun luit <3 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Vatukolle kyytiä

Nyt se tapahtuu. Bye bye vatukko. Ainakin siivoton vatukko. Olen jo monta vuotta kiroillut lehtokotiloarmeijaa tuolla vatukossa. Hoitamaton alue on räjäyttänyt käsiin jäätävä populaatioin kyseisiä kotiloita. Tänä vuonna päätin, että nyt riittää ja vatukko pistetään ruotuun. Vatukossa on kasvanut siis puutarhavadelmaa, heinää ja nokkosta ja ruohovartisia kasveja, onpahan siellä yksi orapihlaja, tuomi ja vaahterakin, sekä vanhoja marjapensaiden jäänteitä. Olen jo jonakin vuonna leikellyt puskat matalaksi, mutta tänä vuonna olen repinyt juurakoita ylös ja haravoinut kuivan heinän pois. Osa vatukosta jää vadelmille edelleen, mutta tarkoituksena on rajata se hoidetuksi viheralueeksi, jotta sato ja poimiminen olisi helpompaa.
 

Strategiani on paljastaa maa, repiä puskat/ leikata niin alhaalta alas, että päältä pääsee ruohonleikkurilla. Täytetään montut ja koitetaan ajaa ruohonleikkurilla aluetta jatkossa. Aika nopeasti muut kasvit delaa ja ruohikko jää. Ehkä tälle paljastuneelle alueelle istutan kirsikkapuita tai muita hedelmäpuita. Paikka on lämmin kuusiaidan vierus. Pääsiäisenä aloitin urakan ja nopeasti se siitä paranee. Mietin vaan tässä millä monttuja oikein täyttäisi. Puutarhamultaa on vielä säkeissä, mutta ei millään raaskisi laittaa hyvää multaa vain monttujen täytteeksi.

Olen tehnyt myös risuaidan! Isäntä hakkasi semiroutaiseen maahan tukitolpat ja tein Tanskalaisen maajussin tyyliin tolppien väliin risuista kootun aidan. Oksia siis vaan sullotaan tolppien väliin ja lisätään sitä mukaa, kun maatuvat. Nyt kun oksia on tullut aitaan lisää, se alkaa näyttää aika kivalta. Monta vuotta jo tuotakin suunnittelin! Ja siitä on oikeasti hyötyä, sillä tontilta tulee jatkuvasti oksia runsaan puoleisesti. Nyt ne voi näppärästi hävittää aitaan! Ja mikä parasta, kompostialue jää vähän piiloon tuossa pihatien vieressä. Win-win!

Olen niin tyytyväinen, että olen ehtinyt tuota vatukkoa laittaa kuntoon. Toivon, että ne lehtokotilot masentuu tästä hyvästä ja kalppii hitoille. Kuoret vaan pöllysi kun harasin maata. Ugh! Inhottavat otukset!

Kai tuon kasvihuoneenkin voisi jo täräyttää kuntoon. Mietin, että potutkin voisi heittää maahan. Ja toiveena olisi uusi mansikkapenkki. Onhan tässä hommia. Onneksi on tiedossa vapaa kesä kera poikasen!

Lämpöä, aurinkoa, krookuksia, iloa ja valoa ja linnunsirkutusta viikkoonne!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ystävyyssuhteista

Olen miettinyt viimeaikoina paljon ystävyyssuhteita. Minulla on suhteellisen paljon kavereita ja laaja tuttavaverkko, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Välillä mietin mikä ylläpitää ystävyyssuhteita? Mielestäni ystävyys on vastavuoroista, mutta perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos minulla on ystävä, joka painostaa tapaamiseen tai tai sanoo usein ajoin "eipä ole sinusta kuulunut", tulee suorituspaineita. Sekään ei ole hyvä. Huomaan, että alan vetäytyä jos joku syyllistää yhteydenpidon puutteesta. Toisaalta sitä toivoo, että ihmiset kysyisivät kuulumisia. Edes ne jotka tietävät jotakin elämästäni, siitä millaisissa haasteissa olen kulkenut. Mutta osaako sitä itsekään kysyä? Olen yrittänyt rakentaa ystävyyssuhteita ja ehdottanut tapaamisia joillekin tutuille, joista olen ajatellut, että voisi tulla ystäviäni tai että olisi mukavaa nähdä useammin. En ole silti välttämättä saanut vastakaikua. Siitä tulee paha mieli. Fiilis, että tyrkytän seuraani ihmisille, jotka eivät sitä halua. En sitten tiedä mitkä kenenkin syyt ovat. Toiset vaan ei saa aikaan. Mutta nyt olen päättänyt, etten enää tyrkytä, koska en vaan jaksa. Aina olen ajatellut, että pitää olla ystävyyssuhteessa aktiivinen ja ottaa yhteyttä ja nähdä, ei se että välillä saattaa mennä aikaa, tarkoita, että ystävyyssuhde katkeaisi. Kuitekin vauvauvuoden aikana en jaksanut enää ottaa yhteyttä ihmisiin ja porukkaa on tippunut pois. Huomaamatta tuo "vähään aikaan" onkin venynyt vuodeksi tai puoleksitoista eikä muistakaan ole mitään kuulunut. Niinkö se sitten menee, että jos ei jaksa itse ponnistella, kaikki jää? Niinkö helposti... 

Kelkasta on pudonnut ihmisiä, joita olen ajatellut ystävikseni. Vauvavuosi on karistanut lisää väkeä pois. En enää pääse paikkoihin mihin ennen, samalla tapaa kuin ennen. Näe tietyissä piireissä olevia ihmisiä ja suurin osa niistä tutuista on jäänyt, eikä kukaan ole kyllä kysellyt peräänkään. (niinkö helposti ne ystävyydet jää? Joku lakkaa käymästä jossain, kukaan ei kysy mikset tullut tai missä olit... Ehkä se täällä mielletään uteliaisuudeksi, vaikka mielestäni sen ei tarvitse olla niin. Voihan kysyä, koska on kaivannut. En ymmärrä oikein sitä uteliaisuusjuttuakaan. Tuntuu, että sen rajat ovat jotenkin sumentuneet. Ettei voi enää kysyä mitään, koska olisi utelemista. Huolenpito ei ole utelemista. Ehkä voi miettiä kysytkö siksi, että haluat tietää vai siksi, että olet huolissasi? ) Uusia ystävyyssuhteita, ainakaan syvällisiä ei ole helppoa luoda. Kovin pinnallisia suhteita en jaksa. Välillä mietin, mitä vikaa minussa on, kun tuntuu ettei kukaan halua myöskään minuun luoda ystävyyksiä. Ehkä liikun väärissä piireissä? Missä niitä ihmisiä tapaa? Ei täällä kukaan tule kahvilla tai kirjastossa juttelemaan. Tai ylipäätään kylillä. Harrastuksissakin usein ihmiset suorittaa omaa juttuaan ja sitten hajaannutaan. Ei täällä smalltalkata vapautuneesti. Usein tunnen itseni kummajaiseksi, kun yritän jutella ihmisille. Ne haluu olla rauhassa! En kai suostu tajuamaan...

Olen sitten poikasen kanssa. Me puuhaillaan yhdessä. Poikanen ajaa jo hienosti mopoa, jossa on leveät renkaat. Sillä on huristeltu viimepäivinä paljon pihassa ja kotitiellä. Hyvin sujuu jo kääntäminenkin, tosin naapureiden pihat olisivat kiinnostavampia tietysti kuin oma piha.  Ollaan tarkkailtu olkkarin ikkunasta fasaaneja, jotka käyvät vielä lintulaudalla. Jäniksiä on hyppinyt pellolla. Oravaa katseltiin tänään. Harakat ja naakat ja pikkulinnut pyörii myös pihassa. Samoin kyyhkyset. Ne ihanat kyyhkyset. Mukavaa seurailla eläinten touhuja ja samalla poikanenkin oppii mikä on mikäkin lintu. Hän osaa jo sanoa "naakka". :)

Eilen kaatui kuusi nro 2. Appiukkoni kiipesi taas kuuseen ja oksi sen mennessään, latva katkaistiin sopivalta korkeudelta ja muutamia pöllejä, kunnes uskalsi kaataa lopun tyngän. Hienosti tuli lisää valoa ja tilaa pihaan siltä kohtaa. Viereen jäi vielä iso kuusi, joten ei hätää sen puoleen. Olen ajatellut tehdä avartuneeseen kohtaan kesäkukkaistutuksen. Minulla on yksi kaivon rengas, pari betonista jalallista ruukkua ja niistä ajattelin väsätä jonkinlaisen yhdistelmän ja istuttaa kaikki täyteen ihania kesäkukkia. Pelargoneja (punaisia tietysti) murattia ja lobeliaa. Ja mitä nyt sattuu mieli tekemään. Olisi helppo kastella iso kesäkukka-alue kerralla. Pikkuruukut kuivuu liian äkkiä minun kastelurytmillä.

Tein pari vkoa sijaistusta tässä. Oli ihan kiva tehdä vähän enemmän duunia ja pärjäsin hyvin, vaikka jännittikin taas kun oli minulle outoja oppilaita, vaikka oli tuttujakin joukossa. Saa nähdä poikiiko tämä lisää töitä ensi syksyksi. Toivoisin. Ainakin yksi kesäkurssi olisi vielä tulossa. Mummupappa oli poikasta katsomassa minun töiden ajan. Kivaa, kun he saavat viettää laatuaikaa porukalla. Poikanen niin jo kyselee pappan ja mummun perään. Aina välillä hän ottaa puhelimeni ja laittaa sen korvalle ja sanoo "mummulle, papalle!" Sitten pitää soittaa mummulle ja papalle.

Perjantai! Vaikka pilvinen päivä, niin päiväunien ja välipalan jälkeen ulos. Olisi vielä kasoja haravoitavana...