perjantai 19. heinäkuuta 2019

Tavaraa, kamaa, roinaa, romua, rompetta, rösettä, ihanaa kamalaa!

Olen ihminen, joka pitää kauniista esineistä ja tavaroista. Tuotan niitä myös itse keramiikkaa kun teen ja taidetta. Pidän taulunkehyksistä ja tauluista, peileistä, lasiesineistä, vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista yms. Mutta viime aikoina olen alkanut arvostaa yhä enemmän käytännöllisyyttä, sitä että pöydän saa pyyhittyä kun siinä ei vello kahdeksaamiljoonaa yksittäistä tavaraa, mainosta, lippulappua jne. Olen alkanut haaveilla lattioista, joilla ei seilaa vaateröykkiöitä (joo leluja seilaa, vaikka niitäkin kierrätän jatkuvasti, lisääntyykö ne muovieläimet ja pikkuautot keskenään öisin??) ja jotka voisi maidon kaatuessa vetäistä ihanasti mopilla puhtaaksi. Olen alkanut toivoa, että kaikilla käyttötavaroilla olisi paikka, jonne ne laitettaisiin käytön jälkeen. Onhan tämä myös tapakysymys. Tavan vuoksi jätän tavaroita lojumaan ihan itse (en voi edes isäntää aina syyttää!) enkä viitsi palauttaa niitä paikkoihinsa. Mutta tosi on se, että tavaraa on liikaa, kun se ei mahdu enää kaappeihin ja niitä omia paikkoja kaikille tavaroille ei ole.

Milloin viimeksi käytin kyttilänjalkaa? 2 vuotiaan kanssa ja kissataloudessa ei paljon kruunukynttilöitä poltella. Onhan ne kauniita, mutta riittäisikö vaikka yksi pari?! Tietyt keramiikkapatsaat minulla on joista en luovu, ystäville olen jakanut keramiikkaa, mutta osalla vaan on syvällinen tunnearvo ja merkitys, ne säilytän. Mutta taulut, kivoja taulujakin on maailma täynnä, mutta kun seinätila ei vaan kertakaikkiaan riitä kaikille maailman tauluille. Se vaan on niin!

Vaatteet, rytkyt, mekot, aleostokset, hetken mielijohdeostokset. Nyt vihdoin saan vaatekaappini kuntoon uuden tilavan kaapin myötä ja pystyn tekemään kunnon inventaarion vaatteiden suhteen. Alan oikeasti olla sitä mieltä, että töissä voisin käyttää samaa asua aina. Kaksi paria riittäisi. Kun toinen on pesussa - toinen on päällä. Se, jos mikä olisi järkevää! Ainakin kokeilemisen arvoista. Tiedä sitä sitten, kyllästyisikö sitä työasuun heti. Ehkä sitä voisi piristää asusteilla...? Kun vaatteet lojuu kasoissa, ei edes tiedä mitä vaatteita omistaa. Ja mihin sijoitetaan kesävaatteet talvella ja talvivaatteet kesällä?

Lahjat. En voi luopua, kun tämän osti isän siskon kummin kaiman serkun kaverin kissa vuonna kolme synttärilahjaksi. Jos annat lahjan, annat vapauden tehdä lahjalla mitä haluaa. Kierrätä, anna, lahjoita. Monet eläinsuojelupaikat pitävät kirpputoripöytiä ja tuotto menee eläinsuojelutyölle. Siitä saa hyvän mielen itselle ja tavara ei mene "hukkaan". Ja seurakuntien kirppikset. On paikkoja minne voi kamaa viedä hyvillä mielin.

Onhan siinä aina se vaara, että luopuu jostain ja hetken kuluttua miettii, hitto nyt olisin tarvinnut sitä. Minusta on tullut myös tosi hyvä kysymään. Kysyn tutuilta tai Facessa, onko teillä sitä tai tätä ylimääräisenä, tehdäänkö vaihtokauppa. Sain vanhan mutta pomminvarman yleiskoneen, kun piti tehdä paljon sämpylöitä. Win-win. Ihmisillä on tavaraa, en tiedä onko se noloa kysyä, jos jotain tarvitsee. Jos on, olen nolo. Iloinen nolo. Itsekin voin antaa eteenpäin sitten, kun joku muu tarvitsee. Viimeksi annoin anopille tekemäni linnun piha-allasta piristämään. Ja monesti olen lahjoitanut itselle sopimatonta shampoota tms vastaavaa tutuille.

Taiteilijat hamstraa kun pitää olla matskua kun iskee inspiraatio. Sen olen huomannut. Mutta vähempikin riittää. En tarvitse välttämättä isoa laatikollista ajopuun kappaleita, ehkä kymmenkunta voisi riittää. Vähentäminen on myös mahdollista. Puolet pois. Ja ateljee. Se olisi jotakin, kun olisi tila missä tehdä ja kaikki romu säilyttää!

Rikkinäiset. Korjaaminen on tyydyttävää kun tuote on sen arvoinen. Rytky, reikäinen euron t-paita joutaa lattian pyyhkimisen jälkeen roskiin. Seuraavan t-paidan voi ostaa laatua ja toivottavasti se kestää useamman pesukerran. Juuri käytin olkalaukun suutarilla, josta oli vetskari hajonnut. Korjaaminen olisi maksanut enemmän kuin kirppislaukku. Ehkä panostan seuraavaksi nahkalaukkuun, jonka voi korjauttaa suutarilla ja joka on ikuinen.

Joskus vaan on pakko ostaa ihana kahvikuppipari kirpparilta. Sitten vähän myöhemmin kierrättää pari astiastoa, kun kaappeihin ei enää mahdu. Balanssi pysyy kun ostaessa uuden laittaa yhden vanhan pois.

Kierrätätkö sinä vai jemmaatko kaiken? Ahdistaako kama vai oletko sinut tavaranpaljoudessa?

Näillä miettein viikonloppuun, iloisia kesäpäiviä!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kesäkuulumiset, syvälliset pohdinnat & näyttely

Hello.

Eipä ole tullut taas hetkeen kirjoiteltua. Päivitän heti vatukon tilanteen: suunnitelma on toiminut ihan hyvin. Istutin entisen vatukon paikalle kuusia ja mäntyjä. Männyt sain ukin mökiltä, pala Pohjoista on tuotu tänne meille sieltä. Kasveilla voi olla tunnearvoa. Ollaan ajattu sitä entisen vatukon kohtaa ruohonleikkurilla ja välillä vedetty trimmerillä. Loppu vatukko on vielä pahuuden vallassa. Ja siellä ne lehtokotilotkin luuraa, kummasti hävisivät tuosta kohtaa, mistä ollaan ruvettu hoitamaan aluetta Toki alkuun myös keräsin sieltä kotiloita pois runsain mitoin. Nyt vaan kuoret pölisee kun aluetta haravoi.

Sain myös mansikkamaan tehtyä, mutta oli jonkinasteinen virhe tehdä se vanhan kasvimaan päälle. Mansikkakankaan reijistä mansikoiden vierestä nousee pottua!  No, on sieltä muutamia mansikoitakin tullut. Vatut alkaa olla myös kypsiä.

Me ollaan maalattu taloa. Siihen onkin pihaprojektit jääneet, toivottavasti saataisin maalausurakka pakettiin. Miten tuntuu että kaikki on vaiheessa... Kaikki keskeneräiset projektit jotenkin rassaa, vaikka tiedän ettei tämä tästä valmiiksi tule - elämä. Miten oppia sietämään keskeneräisyyttä? Näitä samoja asioita olen pyöritellyt mielessäni jo kauan. (enkö minä yhtään kehity...?)

Tehtiin viikon reissu poikasen kanssa sukulaisiin. Vanha ukkini näki pojan ekaa kertaa. Tuli ajettua satoja kilometrejä autolla, mutta oli sen arvoista. Poikanen matkusti niin hienosti. Oli hänellä kyllä tabletti siellä takapenkillä piirrettyjen katselemista varten. Niin taittui rattoisammin matkat.

On ollut aika kylmä kesä tähän mennessä, mutta minua ei ole haitannut. Kuumuus ei ole minua varten. On ollut hyviä säitä olla pihalla poikasen kanssa. Ihan riittävästi lämpöä kuitenkin.

Tilasin hervottoman vaatekaappisysteemin Ikealta. Kyllästyin ainaiseen kaappitilan puute- ruikutukseeni ja päätin, että nyt se tapahtuu. Nyt enää pitäisi saada se koottua. Isännälle jää se puoli. Ei kestä minun hermot kokoamista. Olenkin raivannut tavaraa yläkerrasta, että saadaan kaapille tilaa. Tänään vein sohvapöydän ja muutaman laatikollisen leluja ja roinaa kirpparille. Helpotti kun sain ne pois nurkista. Vielä pitää jatkaa raivaamista. (tämäkin on yksi projekti joka ei tule ikinä valmiiksi...)

Olen tehnyt asioita yksinäisyyteni poistamiseksi. Hyvä minä! Jätin kirjekaveri-ilmoituksen ja sain pari kirjekaveria. Olen ostanut kirjepaperia ja tarroja ja kirjekuoria ja olen valmis kirjoitteluun! Olikin tosi kiva tulla lomareissulta kotiin kun laatikossa odotti kirjeitä! Mukavaa kirjoitella pitkästä aikaa ja tutustua sitä kautta uusiin ihmisiin.

Eräs ystävä sanoi, että pitää itse ottaa tilanne haltuun, tehdä aloitteita ystävyyssuhteiden eteen. Mietin miksi se tuntui niin vaikealta ja lopulta tajusin, että ajattelen itse, ettei minuun kukaan halua tutustua. Että en ole niin kiinnostava, että kukaan haluaisi kanssani viettää enemmän aikaa. (itsetunto... missä oot...?) Minulla on henkistä kasvua tehtävänä. Minun pitää alkaa itse arvostaa itseäni enemmän, rakastaa itseäni, uskoa, että olen hyvä ja kiinnostava ja minun ystävyyteni on arvokasta! Ehkä tähän vaikuttaa kokemukseni ystävyyden rikkoutumisesta. Sellaisen ystävyyden, jonka en uskonut voivan edes särkyä. Luottamukseni ystävyyteen ja oman ystävyyteni arvoon on saanut kokea kovia. Vaikka harmittaa, että en vieläkään monien vuosien jälkeen pysty arvostamaan itseäni ja vaikka harmittaa tajuta itsestään tällaisia asioita, olen silti tyytyväinen, että tuo oivallus tavoitti minut arjen keskellä. Muutos on lähdettävä minusta. Ja yksin en siihen pysty. Tarvitsen Jumalaa, tarvitsen ystäviä jotka kannustavat ja ovat luotettavia ja tarvitsen rohkeutta. Sitä on vaikea myöntää. On paljon helpompi olla itseään kohtaan julma ja vaativa, kuin rakastava ja armollinen. Miksi se onkin niin... Tässä on taas paljon työstettävää. Armollisuutta myös siihen työstämiseen, pienin askelin. Tarkoituksensa oli tälläkin oivalluksella, kyllä minua hellästi ohjataan eteenpäin ja ylöspäin.

Meillä on tulossa vielä yksi perhelomamatka. Eläinpuistoa ja hotelliyötä, niitä odotan kovasti! Mietin mitä lomalta haluan ja esitin toiveeni isännälle. Eivät ne niin kovin mahdottomia olleet.

Kissojen kanssa on ollut murhetta, jälleen. On ollut hammasremottia, sivulöydöksenä pissatulehdusta ja muita murheita. Huomaa kyllä, että kissamme ovat tulleet vanhoiksi.

Minulla on oma näyttely tällä hetkellä menossa! Heinäkuun ajan. Se on ollut jännitävää, sain hyvän kokonaisuuden töitä näytteille, vähän uusiakin innostuin tekemään. Toivon, että palaute olisi hyvää, työt ovat minulle tärkeitä.

Tänään syödään mansikkarahkaa. Se on kesä nyt.

Kiitos kun luit <3 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Vatukolle kyytiä

Nyt se tapahtuu. Bye bye vatukko. Ainakin siivoton vatukko. Olen jo monta vuotta kiroillut lehtokotiloarmeijaa tuolla vatukossa. Hoitamaton alue on räjäyttänyt käsiin jäätävä populaatioin kyseisiä kotiloita. Tänä vuonna päätin, että nyt riittää ja vatukko pistetään ruotuun. Vatukossa on kasvanut siis puutarhavadelmaa, heinää ja nokkosta ja ruohovartisia kasveja, onpahan siellä yksi orapihlaja, tuomi ja vaahterakin, sekä vanhoja marjapensaiden jäänteitä. Olen jo jonakin vuonna leikellyt puskat matalaksi, mutta tänä vuonna olen repinyt juurakoita ylös ja haravoinut kuivan heinän pois. Osa vatukosta jää vadelmille edelleen, mutta tarkoituksena on rajata se hoidetuksi viheralueeksi, jotta sato ja poimiminen olisi helpompaa.
 

Strategiani on paljastaa maa, repiä puskat/ leikata niin alhaalta alas, että päältä pääsee ruohonleikkurilla. Täytetään montut ja koitetaan ajaa ruohonleikkurilla aluetta jatkossa. Aika nopeasti muut kasvit delaa ja ruohikko jää. Ehkä tälle paljastuneelle alueelle istutan kirsikkapuita tai muita hedelmäpuita. Paikka on lämmin kuusiaidan vierus. Pääsiäisenä aloitin urakan ja nopeasti se siitä paranee. Mietin vaan tässä millä monttuja oikein täyttäisi. Puutarhamultaa on vielä säkeissä, mutta ei millään raaskisi laittaa hyvää multaa vain monttujen täytteeksi.

Olen tehnyt myös risuaidan! Isäntä hakkasi semiroutaiseen maahan tukitolpat ja tein Tanskalaisen maajussin tyyliin tolppien väliin risuista kootun aidan. Oksia siis vaan sullotaan tolppien väliin ja lisätään sitä mukaa, kun maatuvat. Nyt kun oksia on tullut aitaan lisää, se alkaa näyttää aika kivalta. Monta vuotta jo tuotakin suunnittelin! Ja siitä on oikeasti hyötyä, sillä tontilta tulee jatkuvasti oksia runsaan puoleisesti. Nyt ne voi näppärästi hävittää aitaan! Ja mikä parasta, kompostialue jää vähän piiloon tuossa pihatien vieressä. Win-win!

Olen niin tyytyväinen, että olen ehtinyt tuota vatukkoa laittaa kuntoon. Toivon, että ne lehtokotilot masentuu tästä hyvästä ja kalppii hitoille. Kuoret vaan pöllysi kun harasin maata. Ugh! Inhottavat otukset!

Kai tuon kasvihuoneenkin voisi jo täräyttää kuntoon. Mietin, että potutkin voisi heittää maahan. Ja toiveena olisi uusi mansikkapenkki. Onhan tässä hommia. Onneksi on tiedossa vapaa kesä kera poikasen!

Lämpöä, aurinkoa, krookuksia, iloa ja valoa ja linnunsirkutusta viikkoonne!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ystävyyssuhteista

Olen miettinyt viimeaikoina paljon ystävyyssuhteita. Minulla on suhteellisen paljon kavereita ja laaja tuttavaverkko, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Välillä mietin mikä ylläpitää ystävyyssuhteita? Mielestäni ystävyys on vastavuoroista, mutta perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos minulla on ystävä, joka painostaa tapaamiseen tai tai sanoo usein ajoin "eipä ole sinusta kuulunut", tulee suorituspaineita. Sekään ei ole hyvä. Huomaan, että alan vetäytyä jos joku syyllistää yhteydenpidon puutteesta. Toisaalta sitä toivoo, että ihmiset kysyisivät kuulumisia. Edes ne jotka tietävät jotakin elämästäni, siitä millaisissa haasteissa olen kulkenut. Mutta osaako sitä itsekään kysyä? Olen yrittänyt rakentaa ystävyyssuhteita ja ehdottanut tapaamisia joillekin tutuille, joista olen ajatellut, että voisi tulla ystäviäni tai että olisi mukavaa nähdä useammin. En ole silti välttämättä saanut vastakaikua. Siitä tulee paha mieli. Fiilis, että tyrkytän seuraani ihmisille, jotka eivät sitä halua. En sitten tiedä mitkä kenenkin syyt ovat. Toiset vaan ei saa aikaan. Mutta nyt olen päättänyt, etten enää tyrkytä, koska en vaan jaksa. Aina olen ajatellut, että pitää olla ystävyyssuhteessa aktiivinen ja ottaa yhteyttä ja nähdä, ei se että välillä saattaa mennä aikaa, tarkoita, että ystävyyssuhde katkeaisi. Kuitekin vauvauvuoden aikana en jaksanut enää ottaa yhteyttä ihmisiin ja porukkaa on tippunut pois. Huomaamatta tuo "vähään aikaan" onkin venynyt vuodeksi tai puoleksitoista eikä muistakaan ole mitään kuulunut. Niinkö se sitten menee, että jos ei jaksa itse ponnistella, kaikki jää? Niinkö helposti... 

Kelkasta on pudonnut ihmisiä, joita olen ajatellut ystävikseni. Vauvavuosi on karistanut lisää väkeä pois. En enää pääse paikkoihin mihin ennen, samalla tapaa kuin ennen. Näe tietyissä piireissä olevia ihmisiä ja suurin osa niistä tutuista on jäänyt, eikä kukaan ole kyllä kysellyt peräänkään. (niinkö helposti ne ystävyydet jää? Joku lakkaa käymästä jossain, kukaan ei kysy mikset tullut tai missä olit... Ehkä se täällä mielletään uteliaisuudeksi, vaikka mielestäni sen ei tarvitse olla niin. Voihan kysyä, koska on kaivannut. En ymmärrä oikein sitä uteliaisuusjuttuakaan. Tuntuu, että sen rajat ovat jotenkin sumentuneet. Ettei voi enää kysyä mitään, koska olisi utelemista. Huolenpito ei ole utelemista. Ehkä voi miettiä kysytkö siksi, että haluat tietää vai siksi, että olet huolissasi? ) Uusia ystävyyssuhteita, ainakaan syvällisiä ei ole helppoa luoda. Kovin pinnallisia suhteita en jaksa. Välillä mietin, mitä vikaa minussa on, kun tuntuu ettei kukaan halua myöskään minuun luoda ystävyyksiä. Ehkä liikun väärissä piireissä? Missä niitä ihmisiä tapaa? Ei täällä kukaan tule kahvilla tai kirjastossa juttelemaan. Tai ylipäätään kylillä. Harrastuksissakin usein ihmiset suorittaa omaa juttuaan ja sitten hajaannutaan. Ei täällä smalltalkata vapautuneesti. Usein tunnen itseni kummajaiseksi, kun yritän jutella ihmisille. Ne haluu olla rauhassa! En kai suostu tajuamaan...

Olen sitten poikasen kanssa. Me puuhaillaan yhdessä. Poikanen ajaa jo hienosti mopoa, jossa on leveät renkaat. Sillä on huristeltu viimepäivinä paljon pihassa ja kotitiellä. Hyvin sujuu jo kääntäminenkin, tosin naapureiden pihat olisivat kiinnostavampia tietysti kuin oma piha.  Ollaan tarkkailtu olkkarin ikkunasta fasaaneja, jotka käyvät vielä lintulaudalla. Jäniksiä on hyppinyt pellolla. Oravaa katseltiin tänään. Harakat ja naakat ja pikkulinnut pyörii myös pihassa. Samoin kyyhkyset. Ne ihanat kyyhkyset. Mukavaa seurailla eläinten touhuja ja samalla poikanenkin oppii mikä on mikäkin lintu. Hän osaa jo sanoa "naakka". :)

Eilen kaatui kuusi nro 2. Appiukkoni kiipesi taas kuuseen ja oksi sen mennessään, latva katkaistiin sopivalta korkeudelta ja muutamia pöllejä, kunnes uskalsi kaataa lopun tyngän. Hienosti tuli lisää valoa ja tilaa pihaan siltä kohtaa. Viereen jäi vielä iso kuusi, joten ei hätää sen puoleen. Olen ajatellut tehdä avartuneeseen kohtaan kesäkukkaistutuksen. Minulla on yksi kaivon rengas, pari betonista jalallista ruukkua ja niistä ajattelin väsätä jonkinlaisen yhdistelmän ja istuttaa kaikki täyteen ihania kesäkukkia. Pelargoneja (punaisia tietysti) murattia ja lobeliaa. Ja mitä nyt sattuu mieli tekemään. Olisi helppo kastella iso kesäkukka-alue kerralla. Pikkuruukut kuivuu liian äkkiä minun kastelurytmillä.

Tein pari vkoa sijaistusta tässä. Oli ihan kiva tehdä vähän enemmän duunia ja pärjäsin hyvin, vaikka jännittikin taas kun oli minulle outoja oppilaita, vaikka oli tuttujakin joukossa. Saa nähdä poikiiko tämä lisää töitä ensi syksyksi. Toivoisin. Ainakin yksi kesäkurssi olisi vielä tulossa. Mummupappa oli poikasta katsomassa minun töiden ajan. Kivaa, kun he saavat viettää laatuaikaa porukalla. Poikanen niin jo kyselee pappan ja mummun perään. Aina välillä hän ottaa puhelimeni ja laittaa sen korvalle ja sanoo "mummulle, papalle!" Sitten pitää soittaa mummulle ja papalle.

Perjantai! Vaikka pilvinen päivä, niin päiväunien ja välipalan jälkeen ulos. Olisi vielä kasoja haravoitavana...

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Keväästä, puiden istuttamisesta ja kaatamisesta, hirvensarvisaniaisen kautta viikonloppuun

Puutarha & kevät. Rakastan. Voisin tuon lauseen tähän jättää yksinään ja julkaista postauksen ja se kuvaisi päällimäisen tunteeni loistavasti.

Appiukkoni + 70 v, poikasen "pappa" kiipusti eilen toiseen pihan puolen hopeakuusista tolppakengillä ja kaatoi sen. Tappi jätettiin, saatiin valmis tukipuu keinuille. Hiukan avartui, toinen hopeakuusi ruusupenkin takana jäi vielä pystyyn. Tarkoitus olisi kaataa tien puolelta vielä yksi hopeakuusi, joka on aika krähny sekin. Tässä oli vain tupsu enää päässä ja kovin oli kuivia oksat, kun vietiin pois. Samalla on haikeaa kaataa puita, mutta samalla ihastuttaa uusi avaruus. Nyt takana olevan iso tuija näkyy hienosti. Grillipaikka (joka on kesken vielä) saa vähän enemmän valoa. Tuo ison koivun kaataminen hiukan hirvittää. Siitä jää valtava aukko ja naakat! Riittääkö niille hengailu kuusissa ja vaahteroissa? Ovat uskollisesti aina koivun oksilla. Mutta puun oksat raappii ulkorakennusta ja katolle tippuu rohjoa. Kaksirunkoinenkin on tämä veijari. Onneksi olen istuttanut uusia puita tontille.

- Tammi (tämän olen muistanut suojata ja se on jo hyvässä kasvussa)
- Hopeasalava (toissakesänä istutettu, poikasen ristiäisissä. Oksa appivanhempien puusta. Tämä on pellolle päin. )
- Kuusi (naapurin rajalle päin, viime tai toissakesänä istutettu, en muista varmaksi)
- Päärynä (viime kesänä istutettu)
- Pilvikirsikka ja tavan kirsikka (nämä pihassa ja aika isoja jo. Tavan kirsikasta katkaisin latvat, kun halusin sen pysyvän pienenä. Pilvikirsikka kasvaa vahvasti runkojohteisena ja on jo iso)
- Koristeomenapuu (tien puolella talon vieressä)

Sitte on vielä balkaninhevoskastanja, joka kuolettaa kasvuston joka talvi. On jo vuosikaudet kitunut näin. En tiedä tuleeko siitä puuta ikinä. Sitten on vielä yksi surkea jäniksensyömä tammen alku. Pitäisi muistaa peittää. Hedelmätarhaan jätin yhden vaahteran keskelle kasvamaan. Luumut on jo aika korkeita nekin. Kohta 7v, ellen ihan väärin muista. Olemme siis asuneet seuraavana syksynä 7 vuotta tässä talossa. En voi uskoa, että aika on kiitänyt niin hirveätä tahtia eteenpäin! On ollut ilo ja onni asua Pellonperällä! Niin on rakkaaksi tullut tämä pihapiiri ja talokin. 

Yksi koivu on kyllä tontille istutettava, jos tuo ainoa lähtee. Meinaan noita pikkukuusia ottaa tuolta emokuusen juurelta ja kasvatella ruukuissa ja istuttaa sitten maahan. Kävipä mielessä, että jos tekisi pellolle oman metsän! Puolen hehtaarin metsä! Ihanaa suunnitella.

Tämä kevät on jo näyttänyt, että poikasen kanssa pystytää pihassa yhdessä puuhailemaan kaikenlaista. Hän kovasti auttaa jo asioissa ja haluaa leikkiä omillakin leluillaan pihassa. Vielä kun saadaan keinut ja hiekkalaatikko auki, niin puuhaa riittää. Tulossa on myös sellainen hauska ostoskärryissä ollut auto, tiedättekö niitä mihin lapsen voi laittaa kaupassa käynnin ajaksi kyytiin? Varmaan poikanen tykkää silläkin "ajella". Potkupyörää ja mopoa on myös muutamaakin eri sorttia.

Kaadetusta kuusesta tuli sen verra "töhkää", että aloin rakentaa toisen lämpöpenkin pohjaa siitä edellisen vierelle. Voi sitten kesäkurpat ja ehkä avomaankurkkua tai kurpitsaa sijoittaa myös omiin penkkeihinsä! Ja kätevää kun saa kaikki kompostit ja oksanpätkät ja rohjot penkkiin sijoitettua. Niin sopivaa puutarhanhoitoa meikäläiselle.

Ollaan muuten poikasen kanssa löydetty tiemme paikalliseen perhekerhoon. Melkein 2v se kestikin. Nyt on käyty kolme kertaa jo. Poikanen on tykännyt kovasti ja itsekin olen viihtynyt. Kiva ku on parin viikon välein joku meno, jota oikein odottaa. Porukka on kivaa ja lapset viihtyy. Itse voi särpiä kahvia ja jutella äippien kanssa. Kivaa se. Turhaan jännitin etukäteen. Iloinen olen, että rohkenin mennä!

Kaveri linkkasi Facebookiin kampanjan "tuetaan pienyrittäjiä ja ostetaan viherkasvit kukkakaupasta". Toteutin tänään tuota ajatusta ja ostin kukkakaupasta hirvensarvisaniaisen. Se taitaa oikeasti olla ihan ensimmäinen kukkakaupasta ostamani viherkasvi! Olen jo pitkää sitä halunnut ja nyt se vain tapahtui. Olisiko jakaa kasvatusvinkkejä? Pitää vähän hakea tietoa yksilöstä.

Sellaisia kevätkuulumisia ja muitakin aatoksia tähän hetkeen. Hyvää viikonloppua!

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Negatiivisesta ajattelusta

Voiko omaa ajatteluaan muuttaa, jos on aina ajatellut tietyllä tapaa? Mitkä asiat ovat ihmisen luonteessa, mitkä opittuja? Tiedät itsestäsi, oletko herkkäluontoinen vai eivätkö maailman asiat sinua hetkauta? Voiko asioihin löytää aina jonkin positiivisen näkökulman? Näitä asioita olen miettinyt viimeaikoina paljon. Itse kuulun niihin, jotka aina pelästyvät kaikenlaista ja ahdistuvat monista asioista. Riittää kun avaa uutiset. Nyt kun minulla on lapsi, maailma näyttäytyy vieläkin pelottavampana paikkana. Miten varjelen tuon pienen ihmisen kaikelta siltä pahuudelta, mitä maailma on pullollaan? Joka ahdistaa itseänikin? Voinko löytää mitää positiivista näkökulmaa raiskauksiin, merien saastumiseen, ilmastonmuutokseen, pedofiliaan, murhiin ja ryöstöihin, korruptioon, valehteluun ja epäaitouteen, itsemurhiin, huumausaineriippuvuuksiin, alkoholismiin, riippuvuuksiin, eläinlajien sukupuuttoon, metsien hakkuisiin, tehotuotantoon ja moniin muihin ahdistaviin asioihin, joita uutiset ja maailma vellovat? Miten opetan tämän kaiken lapselleni, niin että hän oppii arvioimaan itse elämää ja ihmisten luotettavuutta, että hän välttyisi edes joltakin karikolta elämässään, että hän rohkeasti uskaltaisi kokeilla omia siipiään ja maailma näyttäytyisi hänelle lahjana ja mahdollisuutena, ei paikkana jonka ihmiset ovat itsekkyydellään pilanneet ja raiskanneet?  Tämä ajatus raastaa ja ahdistaa minua. Näen kyllä maailmassa paljon kaunista ja hyvää, mutta kyllä nuo ahdistavat asiat tuntuvat niin paljon suuremmilta ja vakavammilta ja painokkaammilta, kuin ne hyvät asiat. Onko se vaan niin? Onko ilo aina se nopea ohikiitävä tunne? Jotenkin tuntuu, että nuo vakavat asiat ovat niin paljon suurempia, vaikeammin ratkaistavissa olevia, joihin yksilön on vaikea itse vaikuttaa. Tunteet tulee ja menee. Niin se ahdistuskin. Voiko elämään saavuttaa positiivisen vireen, jos aina olet ollut syvällinen pohtija ja ryvet asiat läpikotaisin, eteenkin ne negatiiviset? Miten positiivisille asioille, fiiliksille ja tapahtumille saisi enemmän painoarvoa? Onko se vain opittua, onko ne ajattelun samat kuviot uurtaneet aivoihin ne reitit, joita pitkin ajattelu pyrkii kulkemaan edelleen, vaikka haluaisit ajatella vaikka positiivisemmin asioista? Oppiminen vaatii toistoa, se vahvistuu mitä toistaa, mihin huomion ja ajan ja ajatukset kiinnittää.  Tunteisiinkin voi vaikuttaa ajatuksillaan. Mutta hitto vie, se on vaikeaa ja työlästä, pitkä matka omaan itseensä, ajatuksiinsa... Sillä matkalla olen.



Oppiminen jatkuu läpi elämän eikä valmiiksi tule. Silti toivon, rukoilen, että voisin näyttää lapselleni maailman upeana paikkana täynnä ihmeitä, lahjana. Jumala, auta minua tässä.

Katson ulos, aurinko paistaa ja iloitsen keväästä. Iloitsen mustasta maasta, joka paljastuu lumen alta. Iloitsen mullan tuoksusta ja lupauksesta, joka siinä viipyilee. Iloitsen joutsenista ja muuttolinnuista, tulppaanin piippalakeista, jotka jo nousevat roudasta. Minun sydämeni riemuitsee kyyhkysistä, jotka joka vuosi tulevat pihaamme ja ensimmäinen tuli eilen.

Iloa kevääseen!


torstai 21. maaliskuuta 2019

Tule osaksi taidettani!

Jee jee jee! Minulta on tulossa näyttely! Se on kesällä, kirjastolla. Nyt olen intoa piukassa! Vaikka olin suunnitellut, että laitan jo valmiita töitäni näyttelyyn, olen innostunut värkkäämään myös lisää taidetta. Nyt enää tarvitsisin SINUN apuasi!

Etsin taideteokseeni 2-5 kpl vaatekappaletta/kangasta/verhoa tms, jolla on jokin tarina. Etsin ainakin yhtä valkoista kangasta, (esimerkiksi hääpukua, huntua, verhoa...) muiden kankaiden väreillä ei ole väliä. Jatkojalostan ja leikkaan kankaat/vaatteet osaksi taideteostani. Tarinat liitän myös taideteoksiini nimettöminä. Olisiko sinulla kaapissa joku vanha kolttu, jota et enää koskaan pidä, mutta johon liittyy tarina? Hiutunut hääpuku tai isoäidin hame tai muu vastaava, joka olisi valmis jatkamaan elämää osana taideteostani? Tarina voi olla lyhyt, pala historiaa, matkamuisto tai tarina vaatteen/kankaan omistajasta/tekijästä. Tarvitsisin myös valkoisen/vaalean pitsiliinan halkaisijaltaan 80 cm. Liina saa olla rikkinäinenkin, samoin vaatteet. Olisi ihanaa liittää teidän tarinoitanne töihini! Jätä kommentti jos sinulla olisi jotakin osaksi taidettani. Maksan postimaksut <3