perjantai 19. lokakuuta 2018

Syysloma

Lapsi on kuumeessa. Äitiyden vaikeimmin kestettäviä tunteita on huoli ja syyllisyys. Toivon, että kyse olisi vaan hampaista. Nyt on tulossa lisää poskihampaita ja niiden tekeminen voi olla kovaa hommaa. Toinen sammui heti omaan petiin. Vähän jaksoi kuunnella vielä satua Pupu Tupunasta.

Saatiin Nuhru kotiin pienessä pellavaisessa pussissa. Nyt se nököttää kirjahyllyssä. En ole jotenkaan surrut niin kovasti kuin Nukan aikaan, jotenkin tuntuu syylliseltä edes sanoa näin. Jotenkin vaan tajusi, että päätös oli oikea. Nyt on stressi lauennut. Yläkerran huoneisiin voi jättää ovet auki. Niin se vaan menee.

Olen ollut töissä ja ensi viikko syyslomaa. Meinattiin lähteä mummolaan jälkikasvun kera, jos hän nyt tuosta tervehtyy. Töissä on ollut kivaa. On ollut ihanaa nähdä ihmisiä ja jutella, päästä taas tekemään ja suunnittelemaan  ja ideoitakin tuntuu olevan entistä enemmän. Kyllä sitä vaan omaa juttua kaipaa ja jotain tekemistä kodin seinien ulkopuolella.

Päätin, että en stressaa yhtään syystöistä. En tee mitään, jos ei huvita. Vaahteran lehdet ajeltiin ruohonleikkurilla ja suurimmalti osalti saatiin kasalle maatumaan. Koivut on pudottaneet nyt lehdet ja pihlajat. Niissä olisi vielä haravoitavaa, mutta jos en jaksa, en haravoi. Jotenkin on niin allerginen olo ollut syksyn, että mietin pahentaako haravointi tätä tukkoisuutta. Lehdistä pöllyää kaikenlaista ilmoille varmaan. Itiöitä yms leijuu. Jotenkin vapauttavakin fiilis, että ei ole pakko tehdä. Keväällä uudella innolla taas.

Sain silmälasit! Huomasin yhtenä päivänä, etten nää toisella silmällä kauas hyvin. Optikolle siis oli mentävä. Nyt on uudet lasit päässä. Joutuuhan näihin totuttelemaan, käyttämiseen siis ja muuttavathan nämä ulkonäköä aika paljon. Kuitenkin on kivaa, että on lasit. Tykkään. Kaikki loput rahat vaan menivät niiden maksamiseen...

Ei oikein mitään muuta ole tapahtunut täällä. Aika perusarkea lapsen kanssa. Päiväkodissa on omat kuviot ja töissä omat. Isännällä yrityskiireet. Aika on kortilla jatkuvasti, mutta sitä kai se on pikkulapsiperheessä. Kai sitä sitten joskus taas ehtii jotakin. Sentään imetyksen intensiivisyys on ohi ja vaikka se onkin haikeaakin, niin olen silti tosi tyytyväinen, että se on ohi. Kropan herruus on takaisin itsellä. Hyvä niin. Poika on kova syömään, mikä on myös ilon aihe. Olisi rasittavaa, jos joka ruokailu olisi tappelua. Niin hauskaa oli, kun tein uunissa punajuuria ja poikanen popsi niitä hyvällä halulla ja hoki "naaaam". :) Jotain sanoja jo tulee ja kovasti yrittää montaa asiaa sanoa, mutta vielä ei oikein taivu. No, ei ole kiire. Pian tulee 1,5v täyteen. Siitä ei sitten paljon olekaan kahteen vuoteen. Kyllä tää aika rientää. Mihin ihmeeseen se katoaa...

Pressutallia on väsäilty pihamaalle toiselle autolle. Pitäisi saada se pystyyn ennen talven tuloa, oliko se lupaillut ensi viikolle lunta. Soraa saatiin jo tilattua, perustukset puuttuu ja itse talli odottaa jo ulkorakennuksessa. Nyt kun vielä se aika löytyisi jostain.

Semmoisia syyskuulumisia Pellonperälle.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Kollit on poissa

Kollit on poissa. Meillä ei ole enää yhtään kollia. Nuhru lähti autuaammille hiirestysmaille viime viikolla sen stressipissailun takia. Nyt on suruaika. Vaikka arki ei pysähdy antamaan tilaa suremiselle. On mentävä ja tehtävä. Arki repii liikkeelle, lapsi on ruokittava, kaupassa käytävä ja koti siivottava. Siinä on jotain salaista viisauttakin. Tulee ilmaa prosessiin. Sitten jossain kohtaa pystyy ottamaan kipeän asian, tarkastelemaan sitä, itkemään. Niin se vain on. Aina joudut luopumaan. Aina luopuminen on yhtä kivuliasta. Siihen ei kai voi oppia.

Muorit vaan hipsuttelee. Ehkä Nuhru oli levoton sielu jollain tapaa, sama ilmiö toistuu kun silloin, kun Nukka nukutettiin. Tuntuu, kuin kymmenen kissaa olisi lähtenyt meiltä. Muorit ei tee numeroa itsestään. Nukkuuvat, tulevat syömään, keräämään rapsutuksia. Hissukoita ovat enemmänkin. Onneksi on vielä muorit.

Otettiin tuhkaus Nuhrulle. Viikon päästä varmaan tulee tuhka kotiin. En tiedä ripotetaanko se tuonne Nukan viereen. Vai teenkö keraamisen uurnan. Toisaalta tuntuisi paremmalta "vapauttaa" tuhka. En tiedä. Kauheaa ajatella, että siellä se ruumis on, eläinlääkärin pakastimessa. Mutta henki on poissa, missä? En tiedä. Olisi niin hemmetin lohduttavaa ajatella, että Nuhru ja Nukka kirmailevat peräkanaa jossakin ihanassa, lämpimässä paikassa, jossa luita ei kolota eikä stressi vaivaa. Vapaus. Mutta olen liian kyyninen uskoakseni sellaiseen. Salaa toivon, että joskus tavataan vielä.

Nukka ja Nuhru elää, muistoissani aina. Ikävä leimahtaa kun näkee kuvan. Vielä muistaa tassujen pehmeyden ja sen hurinan taajuuden. Kiipeämiset olkapäille. Silmien siristelyt ja puskemiset. Niin rakas. 10 vuotta olit meillä. Sait parhaimman mahdollisen elämän. Aina laadukasta ruokaa, eläinlääkärin hoitoa vaivoihin, hampaiden hoitoa. Sait parhaat raapimapuut ja turvallisen ulkoilun tarhassa. Huomiota ja hellyyttä, vaikka viime vuoden aikana vähemmän. Sait hyvän elämän meillä. Sillä koetan lohduttaa murhellista mieltäni. 10 hyvää vuotta. Se on helvetin paljon enemmän kuin monilla muilla. Niillä, jotka nytkin värjöttelevät pakkasyön jäljiltä jossakin luonnossa silmätulehduksen riivaamina, pennut mahassa, vailla ravintoa. Se on valitettavasti todella monen kissan osa Suomessa vuonna 2018. Miksi? Siksi, että ihmiset ovat välinpitämättömiä. Kissaa ei arvosteta. Ainahan voi ottaa uuden, jos entinen katoaa.

Mutta tänään tiedän, että olen tehnyt työtä löytöeläinten hyväksi. Parasta aikaa pyörii Facebookissa Aputassun hyväntekeväisyyshuutokauppa, jota olen ollut tekemässä. Rahat menevät löytöeläintyötä tekeville tahoille konkreettisina: ruokaa, hiekkaa, loukkuja, korviketta. Sitä mitä tekijät tarvitsevat eläinten auttamiseksi. Kaikki voivat auttaa. Jos ei rahallisesti, ehkä osaat kutoa villasukan, tai mennä mukaan tempaukseen. Keinoja löytyy.

En tiedä mitä Misaki ja Neko ymmärtävät. Nuhru vain lähti, eikä tullut takaisin. Tyhjä koppa. Molemmat änkesivät tyhjään koppaan nukkumaan. Misaki on nukkunut Nuhrun paikalla siitä lähtien, kun Nuhru vietiin. Sydäntä särkee ajatella, että nekin tietävät, aavistavat. Jotenkin tuntuu, että olisi pitänyt niidenkin saada haistaa edesmennyttä. Todeta, että se on poissa. Mutta kyllä ne tietää.

Nyt tajuan, miten stressaavaa pissaaminen on ollut meille ihmisille. Nyt kun stressi on lauennut, enää ei tarvitse miettiä mihin on nyt pissitty, missä haisee pissa, meneekö rakenteet pilalle, jääkö tavaroita lattialle iltaisin, onko pojan lelut pissattu aamulla. Nyt olen vain väsynyt tämän kaiken jälkeen. Arki helpottuu. Jotenkin ei haluaisi sitä myöntää, että näin on helpompaa ja paremmin. Päätös oli oikea. Niin kuin Nukankin kohdalla. 

Poikani toi minulle nenäliinan torstaina kun itkin kissaa. Onneksi on paljon hyvää. Pieni poikani, joka reippaana jäi leikkimään päiväkotiin tänään. Muorit. Koti. Työ. Terveys. On tässä paljon syytä kiitollisuuteen ja iloon, jos surukin on vaan surtava.

Olit upea kolli. Turkkisi oli aina niin ihanan kiiltävä, harmaa. Liikavarpaasi ihastuttivat. Olit ystävällinen, rohkea ja utelias. Leikkisäkin. Sinussa oli kollin charmia. Olit hemmetin ärsyttävä joskus, revit pahvia ja papereita. Nyt on ikävä sitä saamarin silppuakin. Lepää rauhassa. Toivottavasti tiedät, että tein parhaani. Anna anteeksi, etten pystynyt parempaan. Olit sydämeni kolli. Ole vapaa. Ikäväni on pohjaton.

keskiviikko 12. syyskuuta 2018

Päikyn alkua, omenoiden tulvaa, arkipöhinää

Jotain keskeneräisiä luonnoksia on jäänyt killumaan teksteistä, mutta ei ole tullut julkaistua. Nyt pieni hengähdyshetki kun lapsi nukkuu, iltapäiväksi hän menee vielä päiväkotiin ja minä kipaisen aloittelemaan toista työpäivääni! Nyt kahvikuppi ja ajatukset paperille. (helpommin sanottu kuin tehty, tuo viimeinen nimittäin, sen verran paljon sekalaista aatosta päähän mahtuu.)

Olen aloittanut opiskelun! Etäopiskelua seuraavan vuoden aikana, olisi tarkoitus suorittaa tutkinnon osa. Olen palauttanut jo ensimmäisen tehtävän ja aloitellut toista. Kasvatustiede, todella mielenkiintoista, mutta vaikeaakin tekstiä. Eipä ole esseitä tullut kirjoiteltua sitten varmaan yläasteaikojen! Noh, kirjoitusharrastus on varmasti auttanut ylläpitämään tekstin luomisen taitoa, ei tuntunut kamalan vaikealta saada sanoja paperille (ruudulle?). Kuitenkin, jännittää ensimmäisen arvosana, esseestä tuli liian laaja ja varmaan muitakin virheitä oli, mutta se oli ensimmäinen. Eikös tarkoitus ole oppia?

Lapsi meni päikkyyn. En itkenyt. Sinne jäi muiden räkänaamojen kanssa leikkimään. Jotenkin oli tosi haikea ja vaikea olo (hei mun laps on vaan 3 pvää viikossa päikyssä, eikä edes kokonaisia päiviä...) itku ei tullut, vaikka olisin tahtonut porata. Oli siellä paljon Vtä pienempiäkin muksuja. Pienin taisi olla Vtä 5 kk nuorempi, joten jos se pikkuruinenkin pärjää, niin kai munkin reipas poikanen? Enemmän olinkin kai huolissani itsestäni... Me ollaan niin tiivis paketti oltu pienen kanssa.

Oli aivan HUIPPUA mennä silti töihin! Nähdä samat tutut oppilaat ja halailla kaikki läpi ja todeta, ettei vuodessa ole ehtinyt ihan hirveän paljon kaikki muuttumaan. Olen ihan intoa piukassa, tekisi mieli vaan lyödä äkkiä kädet saveen ja tehdä kaikkea. Niin on ollut ikävä saven tuntua näpeissä. Ja tietty muutakin askartelua. Kivaa. Vaikka opettaminen on raskasta, se on mun juttu. Sittenkin. Kaikista epäilyistä huolimatta.

Jotenkin mulla oli kauhea epäilys, että tarvitaanko mua enää missään. Onko mut korvattu. Osaanko enää mitään ja kaipaako mua kukaan. En tiedä mistä sellaiset ajatukset kumpusivat, mutta niin oli lämmin ja ihana vastaanotto, että jäi olo, ettei mua joku toinen niin vaan voi korvata, vaikka ehkä opetuksessa, mutta ei mun persoonaa. Jotenkin ihan tavattoman suuri oivallus itselleni, kun on taipumusta vähätellä itseään. (mikä on tosi tyhmää)

Mun pikku-ukkeli rakastaa ruohonleikkuuta. Ollaan huristeltu parina päivänä leikkurilla. V istuu mun sylissä lasten kuulosuojaimet korvilla ja minä istun kuskin pukilla ja sitten huristellaan. Saatiin ajettua pellon peräosa, kun jaettiin ajelua kahteen päivään. Hauskaa.

Olen pakannut ukolle töihin omenia kassitolkulla. On jaellut niitä asiakkaille, kun meillä puut notkuu ja nyt jo kompostitkin. Vähän harmittaa, kun menee niin paljon hukkaan. Toki paljon on muumioisiakin. Niitähän ei saisi kompostoida. Jostain luin kuitenkin, että 40 asteen lämpö riittäisi tappamaan muumion, toim. huom. ei ole mitään Jumalan sanaa tämä, siis luin jostain foorumilta. Kunnolla kun komposti pöhisee niin hyvinkin lämpö nousee aika korkealle. Toisaalta mietin, että jos muumiota on naapurissa, niin niin on meilläkin, vaikka polttaisin omput tai veisin pois. Siksi olen laittanut kompostiin.

Kissa ei ole pissinyt mihinkään vähään aikaan. Koputan päätä! (puuta) Ollaan syötetty nyt märkiksen rinnalla rauhoittavaa nappulaa. En tiedä onko se auttanut. Jännittää mitä tapahtuu kun tarha menee talveksi kiinni. Toivottavasti ei tule stressipiikkiä. Aukikaan ei voi pitää, kun kämppä jäähtyy. Olen kyllä miettinyt sellaista eristettyä kissanluukkua. Asia erikseen mistä sellaisen saisi ja oppisivatko nuo sitä käyttämään. Pohdintaa.

Niin paljon olisi muutakin hommaa kämpässä. Listoittamista, tarvittaisiin pressutalli toiselle autolle, kylppärin lattiassa olisi pientä reeraamista saumauksessa jne. Isännälle ehdotin, pitäisikö makkarin ja Vn huoneen/askartelu/vieras/mikäliehuoneen paikkaa vaihtaa. Makkarissa ei tarvittaisi niin paljon tilaa, kuin mitä siellä nyt on, mutta toisessa huoneessa tarvittaisiin. Kas siinäpä pulma. Kaikkea hommaa oisi mihin uppoaa aikaa ja rahaakin, eikä ole juuri kumpaakaan nyt. Kyllä vaan vanha talo on ihana, mutta laittoa on. Onneksi pappa sitten niitä pahimpia kohteita aina laittaa. Nyt uusi vesikourun ja rännin ulkorakennukseen, kun vanha oli halki. Aina se on eteenpäin kun jotain. Minun taidot riittää lähinnä pihamaan ylläpitoon, vaikka halua olisi tehdä enemmänkin.

Vähän myös syysflunssat vaivaa. V sai varmaan flunssan jo päikystä, oli jo parempana välissä mutta nyt taas nenä vuotaa enemmän. Kai ne kaikki taudit nyt iskee sitten lapsen kauttaa itseenkin. Minulla on koko syksyn ollut kaikenmoista, kurkku tukossa, aivastuttaa, allergista jne. En enää edes tiedä mikä milloinkin vaivaa.

Mutta nyt valmistautumaan työpäivään <3 Iloo teidän elämään lukijaiseni!

lauantai 25. elokuuta 2018

Kissalle koti, syksyn tuntua

Heips.

Kesä on vierähtänyt lopuilleen. Käsittämätöntä miten vauhdilla aika menee. Syyshommia, sadonkorjuuta ynnä muuta. Tänä vuonna en poiminut yhtään herukoita pakkaseen. Vähän vattuja. En jaksa ottaa stressiä. Omenoita olen raijannut lähinnä kompostiin, mikä on sääli, mutta oma vatsa ei kestä omppuja. Jos olisi hevostuttuja, niin täältä saisi hepoille omenia. En ole jaksanut ilmoitella. missään. Kesäkurpitsa on satoisa, niitä olen jaellut naapureille ja ystäville ja kokkaillut itsekin. Hyvää tavaraa. Avomaankurkkuja on myös ekaa kertaa, nekin on tehneet paljon kurkkuja! Hyviä ovat.

On kaikenlaista murhetta ja mietittävää taas. Etsimme uutta kotia Nuhrulle, sillä stressipissailu ei ole loppunut. Olen itkenyt asiaa ja alakuloiseksi vetää. Kissa, joka on ollut meillä 10 vuotta. Ihana kolli, jota ei ikä paina. Kaikista tervein kissamme. Pahoin pelkään, ettei kukaan sitä huoli. Vaikeaa on.

Pian alkaa työt. Jännittää miten kurssit toteutuu ja eniten pikkuisen päiväkodin alkaminen. Opiskelijaksikin ilmottauduin avoimeen yliopistoon. Uusia tuulia. Ihan hyviä, mutta jännitys, syysahdistus on päällä. Asiat muuttuu, muuttaa muotoaan. Välillä tuntuu, että olen liian hauras kestämään tätä kaikkea, muutoksia, elämää, tunteita. Liian herkkä tälle kaikelle.

Olen menossa myös lääkäriin tutkituttamaan vaivoja, joita on ilmennyt synnytyksen jälkeen. Olen vaan tässä ajatellut, että siitäkään ei kukaan puhu, miten raju koettelemus on raskaus ja synnytys naisen vartalolle. Oma selkä on ollut aika kovilla, ranteet on parantuneet nyt kun lapsi lähti kävelemään, eikä tarvitse kantaa enää niin paljon. Onneksi! Kädet oli pitkään kipeät. Nyt alaselkä krenkkaa, epäilen että välilevyllistä ongelmaa on ja muutakin. Lapsen kanssan kun arkea elää, ei ehdi jokaiseen kipuun kiinnittämään huomiota.

Tänään poikanen on hoidossa. Minusta tuntui hyvälle, kun hän ojensi käsiä ystävälle, jonka luona on hoidossa, tyyliin "ota syliin". On ihanaa, että on löytynyt niitä sylejä, muitakin kuin kuin minun, jotka ottaa poikani tarvittaessa. Se ei ole minulta pois. Ihanaa kun on turvallisia aikuisia elämässä läsnä pienellä.  Paikkoja joihin mennä ja joissa olla.

Oltiin mummulassa myös pojan kanssa tässä muutama päivä. Oli kivaa. Traktoriajoa, ulkoilua, kaupungilla käymistä, saunomista. Mukavia puuhia mummun ja papan kanssa. Onko tuo ihme, että pojan eka sanakin oli "pappa". Sitä hoetaan ahkerasti. Välillä tulee myös "mamma" tai "mumma", mummua se varmaan tarkoittaa. Lamppa tai pamppa tarkoittaa lamppua.

Olen tässä kaivellut nurmikolle paikkaa grillille. Yksi tuttu olisi tulossa muuraamaan jonkinlaisen grillin meille vaihtokauppana. Kaivoin 1,5 m x 1,5 m alueelta  (isännällä on käsi paketissa) nurmikon pois ja olen täyttänyt sitä pikkuhiljaa soralla. Toivotaan, että grilli valmistuisi ennen kesän loppua. Ihan kiva, kun olisi kiinteä grillipaikka missä kokkailla ja pitää joskus tulta muuten vaan.

Olisko sulla kissanpaikkaa vapaana stressittömässä ympäristössä ?

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

Pe 13.

Voi ny perjantai ja kolmastoista päivä. Taas viimeaikoina yrittänyt vastustaa urakalla. Kollikissa on ruvennut pissailemaan. Käytin sitä jo kerran eläinlääkärissä. Sillä on vissiin stressi lapsosesta, joka tarraa turkkiin lujaa kiinni. Tämäkin aamu alkoi kissanpissan siivoamisella. Pistin tilaukseen rauhoittavaa ruokaa, feliway on seinässä, on omia paikkoja ja tarha yms, monta hiekkalaatikkoa. Olen ressaantunut itsekin tästä pissarumbasta, sillä ei ole kuin yksi vaihtoehto jos tämä ei pian lopu. Kukaan ei ota kissaa, joka pissailee hoitoon, jotta voisi testata onko kyse stressistä. Eikä muutenkaan. Harmittaa, itkettää, väsyttää tämä. Asioita, jotka eivät ole minusta kiinni. Vien kissan vielä eläinlääkäriin uudelleen, jos tällä kertaa saataisiin pissanäyte ja varmistus siitä, ettei kyse ole tulehduksesta. Sitten kokeillaan sitä ruokaa. Meidän tervein ja nuorin kissa. Miten nämä joutuu kaikki viemään nuorimmasta päästä nukkumaan. Nukan kanssa koin jo tämän kaiken, en haluaisi enää uudelleen. Epäreilua on elämä. Samalla rehellisesti ajattelen, että elämä vähemmällä eläinmäärällä (joskaan kolme kissaa ja käärme ei ole paljon) olisi helpompaa valitettavasti. En edes kehtaa ajatella, kuinka paljon olen kantanut rahaa eläinlääkäriin viimeisen 5 v aikana, vaikka loppupeleissä kyse on ollut perusterveydenhoidosta, muutamat verikokeet ja hampaiden putsaukset. Nyt erikoisruokaan menee rahaa, munuaisten vajaatoiminta Misakilla. Forl-suusairaus Nekolla. Ja nyt tuo kolli... Itku!

On tässä kaikkea muutakin vastustavaa. Ampiaispesiä kriittisillä kulkuväylillä, vaunujen renkaat puhkeaa juuri kuin ei pitäisi. Mutta nämä on vaan ratkaistavissa olevia asioita. Miten niitä vaan tuntuu välillä tuppaavan urakalla. Ärsyttävää.

Meillä on tänään puoli päivää VAPAATA isännän kanssa! Mitä ihmettä. Lapsonen menee hoitoon loppupäiväksi. Osaakohan sitä olla vaan. Meinattiin lösöttää sohvalla ja katsoa sarjoja. Syödä possuttaa jotain.

Ollaan nukuttu muutama yö pidempiä pätkiä ja sen huomaa. On itsekin pirteämpi ja jaksaa jotain tehdäkin. Se on ihanaa. Välillä olen varma, etten ole enää koskaan virkeä ja jaksavainen, niin kuin joskus olin.

Rapsin tänään tomaateista lehtiä kasvihuoneessa. Jumping jester-lajike on ollut hyvä. Tomaatit alkaa punastella, varkaita ei tarvitse poistaa kun kasvutapa on pensastava. Tukea pitäisi paremmin. Hyvä lajike, sopii minun huolettomalle hoitotavalleni. Tomaatit on hauskan kirjavia. Ainaki lämpöä piisaa nyt kasvihuoneessa, huh! Krassit kukkii, omat samettikukat ja yrttipenkki. Kirjoapteekkarinruusu kukki pitkään ja runsaasti, ihana uusi tuttavuus hän! Punalatvan sain anopilta ja istutin penkin reunuskasviksi. Nupuilla on, ehtii kukkimaan. Jee! Ekan avomaakurkun korjasin. Alkuja myös kesäkurpissa. Marjakausi on täysiä päällä. Kesä. On kesä. Lämmin. Sisällä kukkii keltainen kiinanruusu. Useita nuppuja siinäkin.

Uudet potut kiehuu hellalla, heitin pari porkkanaa mukaan. Laps nukkuu ulkona. Istun hetkisen koneella. Käärme kurkistelee luolastaan. Hän sai eilen uuden vesiastian, hienon, viheräksi lasitetun. Sopii kauniisti terraarion väreihin. Sain sen lipastonkin ostettua lapsen vaatteille. Kokoamista vailla. Hommat etenee, pikkuhiljaa. 

perjantai 13. heinäkuuta 2018

Kesä, asioiden sulattelua

Uskomaton postautsten jatkumo! Jo kolmas! Tästähän voi tulla tapa!!

Helle. Järjetön helle. Tämä kesä on ollut outo ja lämmin. Luojan kiitos, enää ei tarvitse viettää hikisiä tunnin mittaisia imetyssessioita sohvalla hiessä kylpien kera vauvan. Viime kestästä ei juuri muistikuvia ole. Asuin käytännössä sohvalla. Katsoin kaikki rempat ja muutot ja Candice sisustaa. Se on muuten hauska ohjelma. Ei taida enää pyöriä töllössä. Synnärillä katsottiin Jimiä jostain syystä televisiosta. Kun ei ollut oikein mitään. Kotiin kun tultiin kaipasi jotain turvaa, "Jimi päälle!" Sanoin isännälle. Se jotenkin rauhoitti. Hullua.

Vaunuttelin lapsen uneen. Ilma seisoo. Tähkät nuokkuvat pellolla. Pääskyt lensivät ympyrää ja huusivat kimeästi. Lämpö väreili peltisuulin katolla. Odotin, että hiekkatietä lönkyttelisi hevonen, ukko rattailla heinänkorsi suussa. Ilman paitaa vanha äijä, ruskena kuin kahvipapu. Pellolla heinänteko. Sirpit ja seipäät. Päässä punoutui kesäinen novelli. Ei tullut hevosta, eikä tehty heinääkään. Muuta kuin päässäni.

Tuhat asiaa odottaa tekijää ja minä istun koneen ääreen ja kirjoitan. Pyykkikone lakkasi juuri pesemästä. Lelut odottavat järjestelijää. Pitäisi laittaa pieniä vaatteita pois, hommata isompia. Tuttavaperheeltä tulee säännöllisesti vaatelahjoitus. Ihan mieletön säästö, mutta vaatii lajittelua ja tutkailua. Kivaakin se on.

Nurtsi on leikattu tilkkutäkkinä. Aina palanen kun lapsi nukkuu. Muutamaan päivään en ole jaksanut leikata. Nyt märkää, yöllä sateli vettä. Lapsi nukkuu pääosin jo omassa sängyssä. Aamuyöllä kömpii viereen. On se niin ihana. Ja välillä niin raivostuttava. Oman pään kun saisi balanssiin. (saako sitä koskaan)

Jäin voitolle kirpputoripöydälläni. Euron! Saa nauraa. Hetkeen en laita kirppispöytää. Ehkä ihmiset etsivät jotakin erilaista tavaraa. Myin rintsikat, hiottuja kiviä pussin, peltipurkin, pikkuiset kengät. Siinä se. Sai raahata rojut takaisin kotiin. Vien ne kiekkäriin.

Tekee mieli keittää kahvia, mutta join jo aamukahvit. Antaisiko periksi, joisi toiset. Se vaatisi vohvelia. Ehkä pullaa. Mietin. Raskaus ja synnytys on muuttanut kroppaa. Mahasta on tullut pehmeä. Kiloja ei jäänyt ylimääräisiä. Lihakset on alkaneet palautua. Jumpata pitäisi. Niskaa jomottaa. Välillä ei tiedä mitä tekisi kun lapsi nukkuu. Välillä en tee mitään. Eilen perkasin kukkamaita. Kaipasin kaunista, mustaa rauta-autaa ruusupenkin tueksi. Mistäs sellainen nyt sitten saataisiin tähän hätään?

Kissat on järjestäneet taas hupia. Eilen olin unohtanut ilmeisesti sulkea raksupurkin. Joku neropatti oli tiputtanut sen lattialle. Illalla siivosin 6 oksennusta, kun tyypit oli ahmineet mahat pullolleen. Onneksi ei suolitukoksia ilmeisesti kuitenkaan.

Tänään tekisi mieli käydä kylillä. Tarviisin lipastoa/ laatikostoa lapsosen vaatteille. Jos vaan menisi ja ostaisi sellaisen.

Marjat kypsyy. Käyn iltaisin keräämässä rasiallisen ja syödään puuroissa lapsosen kanssa. Uskon marjojen terveysvaikutuksiin, kun vedän niitä desitolkulla puuron päällä. Lisänä naapurin aidasta poimitut tuomipihlajan marjat. Hyvän makuisia, helppo poimia, satoisia. Kohta herukatkin kypsiä, mitenköhän niitä ehtii taas poimimaan. Viimevuotista punaherukkaa vielä pakkasessa. En osaa siitä tehdä muuta kuin Valamon luostarin reseptillä piirakkaa, johon tulee rutkasti voita ja sokeria.

Holmes on ollut yrittäjänä vuoden. Raskausaikana häneltä meinasi kolmannen kerran lähteä henki, tiilimuurin romahdettua päälle. Otsaan osui yksi, siihen haettiin muutama päivä ennen synnytystä tikit. Sen jälkeen syntyi vauva etuajassa, sen jälkeen hän perusti yrityksen. On tässä ollut sulattelemista, elämässä.

Josko sen pyykin...

tiistai 10. heinäkuuta 2018

Arkielämää

Jälleen postaus! Täältä vauvakuplan syövereistä! Kyllä vain!

Otin kirppispöydän. Joskus ja jouluna innostun "pistämään rahoiksi" ja laittamaan kirppikselle roinia. Oikeasti annan kaiken yleensä suoraan kierrätykseen, koska en jaksa hinnoitella, siivota pöytää jne, kaikkea sitä pyöritystä. Totuushan on, että suurin osa tuloista menee pöydän viikkovuokraan! Tavaroista pääsee kyllä helpomminkin eroon, mutta onhan tämä tämmöistä puuhailua. Katselin taas kassillisen kamaa vietäväksi tänään pöytään. Eipä sieltä kamalasti kai ole mennyt, mutta jotain sentään. Hyväntekeväisyystuotteita myös osa (löytöeläimille tuotot).

Imetystaival alkaa olemaan lopuillaan. Ollaan menty jo pari päivää niin, että olen imettänyt vain nukkumaan mennessä ja ihan aamulla (joka saattaa pidentää aamu-unia tunnilla tai jopa parilla) Hyvin on poikanen asian ottanut. Niinkin vaikeaa ja millaista säätöä imetys alkuunsa olikin, niin loppupeleissä aikamoinen säästö ja tietysti vauvalle parasta ravintoa. Yksi helpotus on sekin, että imetys loppuu, joskin haikeaakin. Ristiriitaista. Minulle imetys oli pitkään aika vaikeaa, aikaavievää ja kropan jumiuttavaa. Alkuun maitoa ei tullut, sitten sitä tuli ovista ja ikkunoista. Sitten tasaantui. Mystinen vaihe elämässä tämäkin. Elämä ylipäänsä on aikalailla yhtä vaihetta.

Sitäkin olen miettinyt tässä, että elettiinkö me isännän kanssa sitä meidän "nuoruutta" ja villiä, vapaata elämää ennen lapsen syntymää. No ei eletty, syynä oli masennus melkolailla. Pitkään ei ollut isännällä voimavaroja kun selviytymiseen jokaisesta päivästä. Omakotitalossa myös on juttuja, joita on pakko välillä tehdä. Arki oli jo tarpeeksi vaikeaa. Tietysti "köyhyyskin", ei ole ollut rahoja hirveämmin matkustella tms. Kissat on myös rajoittaneet kulkua aika paljon. Olen ajatellut, että sitten kun poikanen tuosta kasvaa, me aletaan reissata. Käydään paikoissa, nähdään ja koetaan. Ainakin toivon niin. Haluaahan sitä omalle lapselleen tarjota nähtävää ja koettavaa. Minulla ainakin on ajatus, että haluaisin viettää aikaa lapsen kanssa ja tehdä juttuja yhdessä. Odotan milloin voidaan piirtää ja maalata yhdessä. Lätätä kädet saveen. Prässätä kasveja pihamaalta. Askarrella joulukortteja.

Sitä kaikenlaista miettii ja suunnittelee, mutta joku muu määrää ne polut, millaisia ne loppupeleissä onkaan. Yksi ystävä sai vakavan sairauden diagnoosin eilen. Se on herättänyt ajatuksia paljon. Jokainen päivä on lahjaa. Liian monta niistä tulee käytettyä murehtien tai jotain turhaa asiaa panikoiden. Eikä sitä elämää kannata suunnitella elävänsä eläkepäivillä. On vaan tässä ja nyt, tämä päivä ja tämä hetki. "Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?". Niinhän se on. Ei kukaan. Elämä on koulua, jokainen päivä siitä. Eikä se tule valmiiksi. Piha ei tule täydelliseksi nurmikkoa ajamalla, vaan ensi viikolla saa ajaa taas. Toisaalta naapurissa kukkii kaunis keto, kun ruohonleikkuri on ollut rikki. Niinpä niin.

Lapsonen on oppinut kaikkea uutta. Yhtenä iltana hän kuunteli Fröbelin palikoita iltapuuron ääressä ja taputti yhtäkkiä käsiä. Välillä hän ottaa sohvalta tyynyn ja painaa pään sitä vasten lattialla tai alkaa kelliä pehmolelun päällä. Pehmokissa saa myös monta halausta. Välillä hän taputtaa päätä ja massua, se on laululeikki "pää, olkapää, peppu, polvet, varpaat....". Ännn on kissa. Huu huu on pöllö. Ainakin eläimet on hänen elämässään läsnä läheisesti.

On ollut ihanaa saada omasta pihasta marjoja omaan ja lapsen puuroon ja välipaloihin. Lavoista tulee puuromansikoita, vattuakin on tulossa taas paljon. Herukat on vähän kärsineet kuivuudesta, mutta kyllä sieltä niitäkin tulee. Uutena saskatoonit on tehneet ekat marjatertut. On muuten hyvä marja, kanadanmarjatuomipihlaja. Suosittelen. Helppohoitoinen. Vähän olen leikellyt, ettei kasvaisi niin korkeaksi. Jäniksetkin söi yhtenä talvena, säästivät minulta leikkuun vaivan.

Pää on kipeä pätkäisistä unista. Joskin vedin hirvittävän laarin kahvia aamulla, joten josko se siitä. Ajoin vähän nurtsia tuossa. Tänään poiketaan kirpulla ja josko sitä vaikka jätskillä jossain kävisi. Ei huono suunnitelma.

Ihanaa kesää <3