torstai 22. kesäkuuta 2017

Tänä kesänä antaa kaikkien kukkien kukkia

Olen oppinut jokaisen ostos tv:n mainoksen ulkoa. Kämppämme on muuttunut kaikenlaisten tavaroiden ja kuivan ja likaisen pyykin hautausmaaksi. En enää tiedä mitä jääkaappimme sisältää tai kuinka monta päivää tai viikkoa vanhaa maito on. Saattaa se olla tuotu eilenkin kaupasta. Päivät leijuvat käsittämättömästi ohitse, välillä tuntuu että jostain tapahtumasta on ikuisuus ja siitä onkin oikeasti vain viikko tai pari päivää.

Olen oppinut niin paljon viimeisen kuuden viikon aikana. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmeniä vuosia ja käynyt sellaista prosessia läpi, joka on repinyt minut auki ja vereslihalle. Toisina päivinä kuulen vauvan itkua, vaikka hän ei edes itkisi. Toisina päivinä voisin vain pitää vauvaa sylissä ja katsella kasvoilla vaihtuvia ilmeitä ja miettiä, miten onnistuttiin saamaan aikaan jotain niin hienoa. Että jos ei elämässä muuten ole mitään aikaan saanut, niin edes tuon kääryleen tuossa, joka katsoa napittaa silmät isona.

Koskaan elämässäni en ole ollut niin iloinen pierusta, röyhtäisystä tai kakasta. Voi kuulostaa kornilta, mutta niin se vain on. Pieru on onni, koska se on pois pienen suolistosta vääntämästä ja aiheuttamasta lohdutonta rääkymistä yöllä kello 1. Kovaa itkua, johon ei auta mikään muu kuin aika, joka kuluu siihen, että ilmakupla liikkuu suolistossa eteenpäin. Silloin hyssytellään, keinutellaan, pidetään vatsallaan, vaihdetaan asentoa, pumpataan jalkoja, hierotaan masua ja jalkapohjia, lauletaan ja jutellaan ja rukoillaan. Sitä olen myös tehnyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Rukoillut.

Välillä sitä on paniikissa kun ulkona tuulee ja vauva on vaunuissa. Välillä miettii vetääkö kämpässä tai pesikö äskeinen vieras kätensä, ennen kuin tuli kylään. Välillä et ehdi edes vessaan käymään, kun onkin jo seuraava syöttö. Askare tai asia, mitä olet alkanut tehdä jää kesken. Niin se vain on. Eikä se haittaa. Pieni elämä tarvitsee ravintoa, hoivaa ja huolenpitoa.

Tämä on elämäni rankin kokemus tähän asti. Elämäni rankin koulu. Ja elämäni suurin asia. Pau. Hän joka on minun lihaa ja vertani. Välillä koen niin suurta riittämättömyyden tunnetta, että tuntuu kuin olisin tehty siitä. Ettei mitään muuta olekaan.

Oma toleranssi on alentunut, ehkä unenpuutteesta tai muuten vain siitä johtuen, että vihdoin ja viimein joudun ajattelemaan omaa ja vauvan parasta. Pystyy sanomaan ei. Nyt ei käy, että tulette kylään. Ei, nyt en pysty tulemaan, auttamaan, tekemään. Ja jos tulee paha mieli, senkin uskaltaa sanoa. Nyt en tykännyt tästä tai tämä palvelu oli huonoa. Vauva on kyllä myös aika hyvä jäänrikkoja. Ihmiset tulee kaupassa juttelemaan. Kurkistaa koppaan, kysyy ikää. Labrassa käydään läpi vauva-aikoja vanhempien mummujen kanssa. Mikä kenelläkin on toiminut. Imetitkö, nukkuiko vauva vieressä, huusiko yöllä. Jotenkin ihanalta tuntuu, että ihmiset ottaa rohkeammin kontaktia ja hymyilee helpommin. 

En jaksa kiillotaa mitään pintoja vaan kirjoitan mitä tunnen. Kun itku tulee neuvolassa, kaupassa, yöllä ja päivällä. Välillä itketään kilpaa vauvan kanssa. Mitä se on kun maito nousee rintoihin ja niitä pakottaa. Mitä se on kun väsymys on niin massiivinen, ettet pysty muodostamaan järkeviä lauseita, tiedä viikonpäivää tai osaa sanoa mitä olet puhunut kenenkin kanssa. Tai et ole käynyt suihkussa kahteen päivään, puhumattakaan tukan kampaamisesta. Ja mitä se on kun herää unilta ja vieressä makaa pikkuinen ukko. Ukko, joka on puhdas, sillä on puhdas vaippa, se on tankattu täyteen maitoa, röyhtäytetty ja pierujumpattu ja se nukkuu tyytyväisenä ja söpönä ja lämpöisenä pienenä pakettina siinä vieressä. Kun sydän tyyntyy pikkuisen vieressä, voi todeta että kaikki on hyvin.

Nyt ymmärrän miksi se ystävä, jolla on lapsi, lähettää aina ääniviestejä ja miksi hänen viesteissään on niin paljon kirjoitusvirheitä. Yhdellä kädellä oppii tekemään todella paljon kaikenlaista. Kerrankin on hyötyä siitä, että olen aina ollut nopea syömään. Toisina päivinä lounasta ehtii syömään vasta puoli kolmelta. Eipä ihme jos imettävät äidit laihtuvat. Ei ne kerkee syödä. Ja sitten ne ei uskalla syödä mitään, mistä voi tulla vauvalle vatsanpuruja.

Miten suuri ihme se joka kerta on, kun on neuvola, lääkäri tai joku muu sovittu meno, jossa on oltava johonkin kellonaikaan, että sitä oikeasti on paikan päällä ja koettaa vaivihkaa tarkistaa, onko hupparin olkapäällä puklu ja sukat nyt voi suosioilla olla eriparia. Kunhan on sukat. Ja kengät. Ja sitten lopuksi katsoo kännykästä, oliko paikka ja aika oikea.

Sitäkin se äitiys on, että joudut menemään toiseen huoneeseen, kun vauvalta otetaan verikoe. Murehdit painonnousua, riittääkö rintamaito, miten pitää tuttipullo pestä ja missä välissä ehtii lämmittämään maidon.

Turvallisesti ollaan keinahdettu niiden tukiverkkojen varaan, joita viriteltiin jo raskausaikana. Kyllä niitä ihmisiä on, jotka tulee pesemään meille pyykkiä, jos vaan osaa pyytää. Ja onneksi on äiti. Nyt sitä ymmärtää miten tärkeä se äiti on. Ja kunpa se asuisi lähempänä kuin 300 km päässä! Toiset ihmiset on ihan yksin. Meillä on paljon tukijoita, ystäviä, sukulaisia, isäntä hoitaa vauvaa niin paljon kuin ehtii. Niistä ystävistä on kiitollinen.

Priorisoinnin on myös oppinut vahvasti. Tärkeintä on vauvan hoito, sen jälkeen tulee oma syöminen, juominen, vessassa käyminen ja saunaan pääseminen on jo ihan luksusta ja yleellisyyttä. Laskujen maksu tietysti on aika tärkeää myös. Välillä vaan tuntuu, ettei ehdi yhtään mitään. Toisena päivänä sitten sitä on jopa imuroinut.

Tänä kesänä meidän puutarhassa ja kukkapenkissä saa kaikki kukat kukkia. Rönsyleinikilläkin on ihan kaunis keltainen kukka tiedättekös. Mietin tuossa josko ehtisi käydä kesäkukkaseosta heittämässä kasvimaalle ja toivoa, että sieltä rikkaruohojen seasta saattaisi nousta jotain pintaan. Katsotaan.

Tätä elämä on. Valoa, varjoa. Iloa, surua, kasvamista. Ja kasvaminen tietää kasvukipuja. Ei se kivaa ole, mutta vain kasvun kautta tulee esiin uutta ja kuoriutuu pois vanhaa. Se on prosessi, missä vanha kuolee ja uusi tulee esiin. Koskaan se ei voi käydä kivuitta. Tavattoman paljon tarvitaan armollisuutta ja luottamusta. Elämä kantaa, minä osaan sittenkin ja mitä en osaa, minä opin. On lupa olla väsynyt. On lupa olla uupunut. On lupa kokea kaikki ne tunteet, jotka tulevat. Ne ovat kuin aalto, joka nousee ja särkyy rantaan. Tulee ja menee. Suurimmassakin ahdistuksessa ja huolessa on lupaus, että ne menevät ohitse. Kaikella on aikansa.

Iloa, valoa ja lämpöä jokaisen juhannuksee. Jos ei pihalla, niin sydämeen <3

perjantai 26. toukokuuta 2017

Meitä on kolme

Heippa!

Tuntuu, kuin viime postauksesta olisi ikuisuus, niin paljon on ehtinyt tapahtumaan viime aikoina. Vauvamme "Paukkus-Paavo" syntyi sitten 3 viikkoa etuajassa 10.5. En ehtinyt enää paljon kärvistelemään raskausvatsan ja vaivojen kanssa, kun lähtö jo tulikin. Toisaalta ajattelen, että hirmu hyvä oman mielenterveyden kannalta, että vauva syntyi etuajassa. Toki siinä on ollut myös omat haasteensa, keltaisuutta ja väsymystä vauvalla. Toinen on niin pieni, että kaikki vaatteet on vielä isoja. Imetys on ollut alkuun haasteellista. Kahdessa viikossa olen kokenut niin suuren mullistuksen elämässä (ja tietysti isäntä myös, mutta minulla + synnytys) että aivot ei tahdo pysyä  mukana. Tuntuu kuin ekat viikot olisi kestäneet vuosia, niin paljon uutta opittavaa on tullut. Tasapainon hakemista monella tapaa nämä vauvaperheen ensiaskeleet.

Tässä kerron synnytyksestä, jos et halua lukea, skippaa seuraavaan kappaleeseen. Ainoat oireet mitkä ehkä kielivät synnytyksen alkamisesta oli aamulla mahan sekaisin meneminen ja yksi menkkamainen jomotus alavatsalla. Minuahan ei supistellut koko raskauden aikana kertaakaan, joten se oli ihan ensimmäinen. Lisäksi minulla oli vahva tunne, että tänään tapahtuu jotain, että päivä on jotenkin erityinen. No, olo meni ohi ja puuhasimme isännän kanssa kaikenlaista päivän aikaan. Käytiin vähän pidemmällä kävelyllä jne. Olo oli suht hyvä, ei ollut mitään normaalia isompaa tukaluutta tms. Sitten olin menossa nukkumaan yhdentoista korvilla illalla ja viestittelin vielä tyttökavereilleni, kun sitten juuri olimme sanoneet heipat, tunsin että lapsivettä alkoi mennä. Pomppasin ylös sängystä ja vedet kyllä meni niin selkeästi, ettei ollut mitään epäilystä mitä tapahtuu. Viestitin äkkiä tytöille vielä, että nyt meni vedet, lähtö sairaalaan tuli. Meillä täällä on ohjeistus, että lähdetään heti sairaalaan jos lapsivedet menevät. Jännitti aika kovasti siinä kohtaa. Oli muuten pakkasta yöllä, sillä isäntä joutui skrapaamaan ikkunat lähtiessämme. Ajeltiin rauhassa sairaalaan, ei ollut vielä mitään kipuja. Sairaalassa mentiin käyrille kuuntelemaan vauvan sydänääniä ja pieniä supistuksia tuli siinä kohtaa. Mentiin vielä tarkkailuun ja koitettiin nukkua. Yöllä ehkä kolmen neljän aikaan supistukset alkoivat tihenemään ja tuntumaan kovemmilta. Pyysin lämpöpakkauksia helpottamaan kipua. Joskus neljän/ viiden aikaan en enää jaksanut kipua ja siirryimme synnytyssaliin. Siellä oltiin vielä käyrillä ja sen jälkeen menin vielä kuumaan suihkuun, jossa en kuitenkaan viihtynyt kauaa, pelkäsin kuuman aiheuttavan pyörryttävää oloa. Supistukset alkoi olla aika voimakkaita ja kipeitä. Kätilö ehdotti opiaattia lihakseen pistoksena ja suostuin. Sain myös ilokaasua, jota otin ensin tosi varovaisesti supistuksen aikaan, koska pelkäsin pahoinvointia, jota ei kylläkään tullut koko synnytyksen aikana. Jossain tällä välillä katosi ajantaju ja ilokaasu pisti pään aika sekaisin. Samalla vaihtui päivävuoro ja kätilö sekä opiskelija. Tässä kohtaa olin jo todella kipeä ja enkä oikein osannut sitä "pöhnältä" ilmaista. Isäntä kiikutti mulle vettä ja mustikkakeittoa, janotti hirveästi kokoajan. No, sitten sain kohdunkaulan puudutteen, joka ehdittiin juuri ja juuri antaa, koska kohdunkaula oli avautunut jo 7-8 cm yhtäkkiä. Lepäsin ja nukuin puudutteen jälkeen, se auttoi sen verran kipuun. Sitten alkoi ponnistusvaihe, jossa apuna oli lähinnä ilokaasu, muuta puudutetta ei ehditty enää laittaa. Ponnistusvaihe kesti 17 min ja oli elämäni kovin koitos. Kipu oli kovaa ja jouduin tekemään ihan kaikkeni, että kaveri saataisiin maailmaan. Puristin isännän kättä niin, että tuli varmaan mustelmat. Kätilöt tsemppasivat ihanasti ja valoivat uskoa, joka oikeasti auttoi siinä tilanteessa. Pari kertaa taisin sanoa, että en enää pysty enempää, että nyt sattuu tosi paljon. Kätilöt myös sanoivat missä vaiheessa kannattaa ponnistaa ja missä vaiheessa vetää henkeä, koetin noudattaa ohjeita parhaani mukaan, vaikka pää olikin äärimmäisen sumea. Sitten kätilöt sanoivat, että nyt se vauva syntyy ja kehoittivat katsomaan, sanoin vaan että en pysty! Vauva päästi ensimmäisen huudon jo ennen kuin oli edes kokonaan maailmassa. Helpotus oli aivan valtava, kun vauva nostettiin siihen mahan päälle ja ajattelin, että nyt se on ohitse. Kuitenkin istukan irtoamisen kanssa oli ongelmia ja vatsaa jouduttiin painamaan tosi kovasti päältä. Siihen sain ottaa ilokaasua, että kestin. Se tuntui aika kovalta vielä synnytyksen päälle. Vasta reilun tunnin päästä istukka irtosi painamalla, siinä kohtaa oltiin jo valmiit lähtemään leikkaussaliin, mutta onneksi ei. Muutamia tikkejä sain ja menetin verta litran istukan takia. Myös napanuorassa oli solmu ja istukka hieman kalkkeutunut, ehkä näistä syistä oli hyvä, että vauva syntyi etuajassa, jos istukan toiminta oli vähän heikentynyt. Sitten isäntä sai evästä ja kahvia ja minäkin sitten jonkin ajan kuluttua. Ikinä ei ollut siskonmakkarakeitto maistunut niin hyvälle. Ja jäätelö ja kahvi. Sen jälkeen kätilö auttoi meikäläisen vessaan ja pienet lappupesut tehtiin, sitten vauvan ja isännän kanssa perhehuoneeseen. Kunnolla suihkuun pääsin vasta seuraavana päivänä. Peilistä ihmettelin pieniä pilkkuja kasvoissa ja rintamuksessa, ne olivat kuulemma verenpurkaumia, jotka olivat tulleet ponnistusvaiheessa. Synnytyksen kokonaiskesto oli 8 h ja ponnistusvaihe 17 min. Ensisynnyttäjäksi siis nopea synnytys!

Olimme viisi päivää sairaalassa, vauva joutui valohoitoon ja sokerit oli alhaiset. Nämä päivät kului aika usvassa itseltä ja toipuessa. Kuitenkin heti piti alkaa hoitaa vauvaa ja yöunet jäi vähille. Onneksi isäntä piti vauvaa iholla aina kun minä nukuin ja vaihtoi vaippaa sujuvasti jo sairaalassa. Kätilöt oli mukavia ja auttoivat. Oli luksusta saada hakea valmista ruokaa. Lisämaitoa annettiin kun Paukkunen oli niin pieni ja väsynyt, eikä maito ollut vielä noussut. Siitä stressasin alkuun kovasti, vaikka kätilöt tsemppasivatkin, että se on hyvin normaalia, niin kuin keltaisuuskin.

Nyt kahden viikon päästä synnytyksestä oma vointi on suhteellisen hyvä. Pääsen liikenteeseen hienosti ja imetys on alkanut sujua. Mielialoissa on ollut tosi rajua vaihtelua, mikä vähän on pistänyt huolestuttamaan. Onneksi isäntä on ollut kotona hoitamassa ja auttamassa ja pärjää vauvan kanssa todella hyvin. Nukutaan päiväunia yhtäaikaa vauvan kanssa ja välillä niin, että toinen hoitaa vauvaa ja toinen nukkuu. Väsymys on ollut joinain päivinä aivan maksimaalista ja senkin takia mieliala ollut matalalla. Vauvan paino kuitenkin lähti nousuun ja keltaisuus laskuun. Jouduttiin käymään verikokeella muutamaan kertaan ja lastenpolilla. Se oli rankkaa alussa myös.

Nyt vaan opetellaan, opetellaan ja opetellaan. Tarvitaan tuhatmäärin armollisuutta itseä kohtaan ja kykyä antaa tunteiden ja itkun tulla ja mennä. Ja luottoa itseen vanhempana. Että me opitaan yhdessä ne tavat, jotka on  meidän perheessä parhaat ja toimivat. Että vauva ei mene rikki ja minä osaan tehdä ne päätökset, joita tarvitaan vauvan suhteen. Turhaan murehdin kiintymyssuhteen rakentumista, kun sain vauvan syliin ajattelin, että tämä on parasta, mitä olen ikinä saanut aikaan. Jotakin minusta ja isännästä. Valtavan suuri ihme ja siunaus elämässämme.

Ystävien ja läheisten tuki on ollut myös ensisijaista. Olen saanut soitella ja kysellä neuvoja ja apuja. Sukulaiset ovat käyneet katsomassa ja hoitamassa vauvaa, niin että ollaan saatu huilata vähän isännän kanssa. Kaikki ruoanlaitto/ siivousapu on ollut niin tärkeää ja tervetullutta. Itsellä välillä jo aivan mökkihöperö olo, niin ystävien vierailut on piristäneet, vaikka olenkin ollut ehkä itkuinen ja hormonipöllyissäni.

Nyt toivon, että elämä tasaantuu sitä mukaa, kun itse paranee ja toipuu. Kuitenkin kaksi viikkoa on tavattoman lyhyt aika ! Nyt jo hämmästelee, että synnytys on ohitse ja selvisin siitä, pystyin siihen ja miten nopeaa toipuminen kuitenkin on ollut.

Kaikki esirukoukset on olleet ja ovat edelleen minulle ja meille tavattoman tärkeitä. Varsinkin rukousta mielialojen tasaantumisen puolesta, sillä pelkään jonkin verran synnytyksen jälkeistä masennusta. Kiitos pienimmästäkin huokauksesta puolestamme. Uskon, että rukoukset myös auttoivat synnytyksessä.

Jos jonkun neuvon antaisin odottavalle/ vasta synnyttäneelle äidille, niin niin helppo kuin se on sanoa (mutta vaikea toteuttaa käytännössä) on että älä stressaa, kaikki järjestyy, pärjäät kyllä. Tukiverkkoja on olemassa ja asiat järjestyvät. Rohkeutta <3

Sellaista meille kuuluu nyt. Hektistä arkea, vauvan nuuhkuttelua ja kaiken oppimista. Kevättäkin olen käynyt pihalla ihmettelemässä ja se olikin räjähtänyt suorastaan meidän sairaalassa oloaikana. Kaikki vihertää, nurmikkoa täytyy jo leikata  ja kirsikkapuu kukkii kilpaa kirjopikarililjojen kanssa. Hieno kesä tulossa <3

Terveisiä kaikille meiltä. Elämä voittaa <3

torstai 27. huhtikuuta 2017

Loppusuoralla

Alkaa tää raskaus olemaan kohtapuoliin loppusuoralla. Kyllä 9 kk menee äkkiä loppupeleissä. On tää kyllä ollut aikamoinen kasvunpaikka ihmisenä ja sopeutumista... En oo jaksanut yhtään mitään haihattelua ja sellasta raskausajan glitteröintiä, vaan ollut kovasti rehellinen itelleni ja muille oloista ja tunnoista raskauden aikana. Moni juttu, mitä luulin et pitää paikkaansa raskauden aikana ei oo mun kohdalla ollut niin. Kaikille se on yksilöllistä ja toiset on varmaan jotenkin "luontaisempia" raskaana olijoita kuin toiset. Jokainen nainen varmasti on tavallaan, kun kroppa siihen on suunniteltu, mutta ei tää ole helppoa aikaa kuitenkaan. Itelle henkisesti ehkä raskainta, niin paljon epävarmuutta ja kysymysmerkkejä, kun ei ole voinut juuri vaikuttaa asioihin. Ainakin kun vauva syntyy, niin sen saa syliin ja toivottavasti pystyy reagoimaan ja vastaamaan sen tarpeisiin. Nyt vaan joutuu pohtimaan, että onhan siellä kaikki hyvin ja luottamaan että olis. Ja olot muuttuu. Toinen kipu katoaa ja tilalle tulee joku uusi oire, jota sitten vähän aikaa miettii että mitäs tämä nyt on...

En tiedä nauranko omille ajatuksille sitten kun vauva on syntynyt ja tulee arki ja ymmärrän mitä se oikeasti on, että on oma lapsi ja olet siitä vastuussa. Tai tuleeko tätä mahaa ikävä, niin kuin moni on sanonut. Jopa syyllisyyteen asti olen kuullut sitä, että "nauti sun raskaudesta". Joo, aika-ajoin olen nauttinut, mutta kokonaisuutena tämä on ollut mulle enemmän muuta kuin nautintoa, vaikka kaikki onkin mennyt loppupeleissä oikein hyvin. En ole sairastellut, ultrat on olleet puhtaat ja kaikin puolin näyttäisi tulevan terve lapsi. Iskiaskin on helpottanut niin, että pystyn tekemään lyhyitä kävelylenkkejä ja puuhaamaan kotihommia.

Ja veikkaan, että tämä olotilan pikkuhiljaa tukaloituminen karkottaa synnytyspelon pois. Tulee vaan olo, että tule jo ulos, ihan sama miten! Katsotaan. Aikamoinen prosessi. Ei sitä tiedä raskautta suunnitellessa, mitä tämä oikein on. Ehkä hyvä niin, ettei tiedä.

Tämä on mun kokemus tähän asti. Jollakin toisella se on aivan toisenlainen. Ja se on ok. Ehkä tämä prosessi tuo mulle sitä itsevarmuutta, mitä koen jotenkin jääneeni vaille tai mitä on ollut vaikea löytää itsestäni. Ehkä mulla tän kaiken jälkeen on olo, että selvisin. Sitten sen näkee.

Nyt on ollut kyllä niin vaihtelevia kevätpäiviä, että! Toisena päivänä + 10 ja linnut laulaa ja krookusta pukkaa ja seuraavana aamuna räntää viistosti ja rakeita! Toisaalta kai hyvä, että kevät on vähän viipynyt, että tulisi sitten lämpimänä ja jatkuisi siitä. Kurja pihahommien suhteen. Täällä tosin on kaikki lumi sulanut aina päivässä pois, mitä on tullutkin.

Laitoin basilikaa ja samettikukkia itämään ja ovatkin jo nousseet taimelle. Kasvatin myös herneenversoa leivän päälle ja salaattiin. Hyvää. Vähän jotain kevätpuuhaa.

Äitiyslomakin alkoi vihdoin. Onneksi sain pari sijaista tuuraamaan pari vaille jäänyttä kertaa, työstressi alkaa helpottamaan. Näyttelykin saatiin kunnialla pakettiin ja oli varsin onnistunutkin! Kaikenmaailman hakemukset ja paperihommatkin alkaa olla tehtynä. Voiko oikeesti vaan relata ja nukkua kun nukuttaa? Aika jees. Tässä äippälomalla olen jo ehtinyt vähän leipoa ja ryhdyin maalaamaan vauvan hoitopöydän viereiselle seinälle värikästä taulua. Saa Paukkunen sitä sitten ihmetellä, kun vaippoja vaihdetaan :) Taulu on sellainen, jonka aloitin jo aikaa sitten mutta en ollut siihen tyytyväinen. Siinä on kasvillisuutta ja sammakoita ja kukkasia, joilla on kasvot. Nyt jatkoin taulua eteenpäin ja siitä saattaa tulla ihan kivakin kun valmistuu.  Olen tietoisesti koittanut keksiä tekemistä, koska tiedän että tylsistyn äkkiä. Leipominen on yksi niistä tekemisistä. Tietty kaikenlainen näpertely. Kirjastostakin hain pari paksuhkoa romaania, jotka voisi koittaa lukaista äippiksen aikana.

Tuntuu oudolta, ettei tartte(saa) mennä töihin toviin. Toisaalta mietin jo, että  miten sitä malttaa olla ilman savitöitä, vaikka enpä paljon ole itse ehtinyt tekemään mitään opettaessani. Oppilaat on kyllä olleet ihania ja luvanneet tulla rotinoille kun vauva syntyy! Kovasti mua on tsempattu synnytykseenkin :) Kyllä niitä ikävä tulee, mutta onneksi voi pitää yhteyttä muutenkin kuin työn merkeissä.

Nyt saunaan!

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Puutarhatonttuja liikenteessä

Huomenta.

Heräilin tässä kukonlaulun aikaan. On aika tunnelmallista herätä aamulla aikaisin, kun luontokin vielä vähän uinuu, taivaanranta on vaaleanpunainen mutta pikkulinnut jo liikehtii pihamaalla ja hakee viimeisiä siemeniä lintulaudalta. Kaikkialla on hiljaista, maailma ei ole vielä herännyt. Kissat venyttelee puoliunisina ja katselee aamutouhujani. Eivät vielä vaadi äänekkäästi ruokaa. Aamut on hienoja, niitä pitäisi vaalia enemmän. Niissä on sopiva flow kirjoittamiselle ja pohdinnalle, hiljentymisellekin.
Olen saanut  merkillisen paljon kukkasia raskausaikana... En valita! <3

Minulla on viisi päivää töitä ennen äitiyslomaa. Viisi päivää! Välillä ne on tuntuneet viideltä tuhannelta päivältä, eilen todettiin taas rauta-arvojen laskeneen ja aloitin taas lisäraudan popsimisen järeämmällä annostuksella. Tuntui kuin olisin herännyt eloon horroksesta. Vein jopa roskatkin! Tuntui niin hyvälle kun jaksoi vähän enemmän. Toimeliaalle ihmiselle on aika rasittavaa, ettei pysty tekemään kaikkea sitä mitä ennen on pystynyt. No, tilanne on väliaikainen. Onneksi osa vaivoista on helpottanut, uusiakin tullut tilalle. Mutta ei enää kauaa äitiyslomaan, eikä kovin kauaa uuden ihmisen syntymään. Nähdään vihdoin Möykkynen Pöykkynen. Se vetää kyllä nöyräksi kun ajattelee. Isäntä on minua lohduttanut, kun olen tuskaillut olotiloissa ja väsymisissä. "Sinä kypsytät meidän lasta sisälläsi. Ei ihme jos väsyttää." Niin. Se on totta. Miksi sitä pitäisi aina jotenkin suoriutua paremmin? Josko vaan antaisi armoa itselleen?

Tilanne raskausviikolla 32!
Meillä kävi puutarhatonttuja pihamaalla hyörimässä yhden päivän ajan. Täytyy sanoa, että nyt on Pellonperän tontti haravoitu varmaan paremmin kuin meidän aikaan ikinä! Syksyn moskat sai kyytiä nurmikolta kun isännän vanhemmat kävivät ruopsuttelemassa. On siistiä! Kompostikin tuli käännettyä ja kasvihuoneesta multaruukut tyhjennettyä! Puihin ilmestyi kolme uutta linnunpönttöä ja niissä on jo kuhina käynyt. Haravoin minäkin hetkisen pihamaalla, mutta aika onnetonta se oma työskentely oli. Jätettiin talvisuojat vielä päälle, sillä rusakoita on pomppinut tontilla aamuisin. Ei passaa liian ajoissa ottaa verkkoja pois, ettei käy hassusti. Saskatoonit ja pensasmustikat jäivät peittelemättä viime syksynä ja saskatoonit olikin parturoitu aika hyvin. Saa nähdä virkoavatko siitä. Kovasti mieli on pihalle päin, mutta hidasta lyllerrystä lukuunottamatta, aika vähiin jäävät keväthommat minun osalta. Katsotaan sitten kun Paukkunen syntyy, ehtiikö sitä mitään silloin.


Siistiä!
Napsin kirsikasta oksia maljakkoon. Niiden silmut on jo vihreät. Kevättä sisällä talossakin. Vielä ei krookukset ja pikarililjat kuki, mutta ei siihen enää kauaa mene... Iloa viikkoonne!

torstai 23. maaliskuuta 2017

Kyyhkyset, kirppislautasten kohtalo?

Piti oikein kuviakin laittaa tähän postaukseen, mutta jostain syystä ei nyt oikein toimi tämä kuvapuoli. Tuotetaan siis tekstiä vain...

Ulkona on mieletön auringonpaiste! Ihan hirveät poltteet olisi pihahommiin, kun kaikki lumikin on sulanut pois. Olisi haravoitavaa ja leikattavaa yms. Kasvihuoneenkin saisi siivota. Kumminkin taitaa tältä vuodelta jäädä minimiin nämä hommat, kun ei tämän mahan kanssa tahdo paljon pystyä tekemään. Yritän olla ressaamatta. Maahan varisseet lehdet lannoittaa ja ehkä omenapuutkin kaipaavat välivuotta. Ei tämä piha tästä mihinkään karkaa.

Oltiin synnytysvalmennuksessa isännän kanssa. Minä olen menossa vielä pelkopolille juttelemaan tästä synnytysasiasta. Tuntuu, että siitä on tullut nyt mörkö joka kummittelee öisin ja liian usein mielessä. Ei löydy rauhaa ajatuksilta. Toisaalta ei jaksaisi asiaa enää vatkata, niin paljon siitä on tullut jo puhuttua kaikkien kanssa... Se on tapahtuma, jossa on vaan pakko luottaa. Luottamuspula taitaa olla meikäläisen ongelma. Toivon vaan, että luonnollisesti kun raskaus etenee ja olo tukaloituu sitä alkaa odottaa, että vauva syntyy.  Minua eniten helpottava tekijä on se, että isäntä on mukana. Että se on kuullut samat ohjeet, kuin minäkin ja tietää miten toimia jos minä menen liian paniikkiin. Välillä tuntuu, että isäntä olisi paljon minua parempi suorittamaan tämän synnytyksenkin! Vaan kyllä se meikäläisen hommaksi jää.

Yöt on olleet vähän huonoja viimeaikoina, selkään sattuu ja vauva havahtuu kun käännän kylkeä ja alkaa potkuttelemaan. Hyvää asentoa on vaikea löytää, nenä on tukossa ja refluksi vaivaa. Jalat kramppaa. Onneksi työn puolesta ei tarvitse nousta kovin aikaisin ja yleensä ehtii jonkinlaiset torkutkin päivän aikana yleensä ottamaan. Rauta-arvot olivat nyt parantuneet lisäraudalla, fyssarilta olen saanut liikkeitä ja vinkkejä iskiaksen suhteen. Yritän vaan sinnitellä loppuviikot työmaalla äippäloman alkuun. Aurinko ja valo auttaa.

Eilen neuvolassa vauva ainakin oli pää alaspäin ja ilmeisesti samassa asennossa viihtynyt jo jonkin aikaa. Kyllä ne jalat vaan on, jotka tuonne navan oikealle puolelle potkii. Onneksi Paukkunen on suht ponteva liikkuja, niin ei tarvitse panikoida onko kaikki hyvin. Voisikin pysytellä loppuun asti pää alaspäin, ettei tarvitse ruveta vielä perätilaakin murehtimaan.

Kävin kirpparilla yhtenä päivänä kun löysin itsestäni yllättävää energiaa. Ostin söpöjä syviä lautasia 6 kpl, ajattelin niitä kukanalusvadeiksi (mystisesti ne katoavat ja yhtään lautasta ei löydy kun pitäisi vaihtaa kukkiin multia. Mihin ne menee...? Kotitontut varastaa?) mutta sitten ne näytti niin kivoilta, etten raaskinutkaan. Astiakaappiin ne menivät! Katsotaan nyt tuleeko käytettyä, vai otanko ne kuitenkin kukille. Astioitakaan ei tarvitse olla liikaa. Kaikista ei ehdi syödä kumminkaan.

Kaupassa silmäilin viherkasveja ja meinasin kartuttaa kokoelmaa, mutta sitten mietin mihin oikein kukat sijoitan. En ostanut. Pitäisi keksiä parempia ikkunalautoja ja ripustussysteemejä, jos meinaa lisätä kasvien määrää. Liian monta ikkunaa on pyhitetty kissoille tässä taloudessa! (ja nekin joita ei ole, ovat silti kissojen käytössä tavalla tai toisella...huoh.)

Putsattiin isännän kanssa linnunpönttöjen sisällöt. Meillä on nyt viisi pönttöä, joista yhden oli ampparit ottaneet pesäkseen! Putsattiin ja ripustettiin se uuteen paikkaan myös. Yhteen pönttöön ei kajottu, kun sinitintti hääräsi siinä niin ahkerasti. Kaikissa pöntöissä oli hiukan pesämateriaalia, että ainakin joku on niissä käynyt ja pesinytkin. Haluaisin vielä muutaman pöntön lisää. Ehkä ostan, jos tulee hyvän näköisiä vastaan. Vuosittaiset rompepäivätkin lähestyvät, siellä varmasti on pönttöjä myynnissä. 

Ainiin! Kyyhkynen on tullut pihapiiriin! Meillä on joka kevät tullut tähän pariskunta, jotka varmaan pesii jossakin tässä lähistöllä. Käyvät tuossa fasaanien ruokintapaikalla ja rakastan niitten huhuilua. Nyt oli vaan yksi, mutta jospa se parikin vielä saapuu :) Ihanaa kun ne aina tulee. Mustarastaita on pompahdellut myös pihamaalla ja tänään oli kolme fasaaninaarasta. Oravatkin on olleet ahkeria. Vein vielä siemeniä ruokintapaikalle.

torstai 16. maaliskuuta 2017

Raskasta menoa, kevään tekoa

Vauhti hidastuu
lyllerrän paikasta toiseen
sattuu!
kolottaa!
jomottaa!
Vauva tekee pesää.

***

Olin viikon saikulla, iskiaskipu vei jalan alta. Ilman jalkaa on vaikea toimia, tiedättekö. Hankala luopua jutuista. Vielä saan sukat jalkaan, mutta kenkien sitominen on jo aika haastavaa. Suihkuun piti raahata penkki. Laturia pitää säilyttää nykyään kirjahyllyssä eikä lattianrajassa. Närästyslääkettä pitää ottaa joka aamu. Pohkeet kramppaa ja paikat puutuu istuessa kovalla. Sydän hakkaa ja hengästyn jo kun pelkästä puhumisesta. Odotan, että saan kropan takaisin, mutta synnytys pelottaa. Se on vielä ihan oma lukunsa tässä tarinassa! Ystäväni sanoi, että isäntäkin on raskaana, tarkoitti sitä, että hän joutuu ottamaan vastuuta niistä jutuista mistä minä en enää pysty ja hän on ottanutkin. Ihmettelen sitä kärsivällisyyden määrää. On jaksanut tsempata ja hoitaa asioita ja olla tukena. Niin paras ukko. <3 Toivottavasti lapsi perii edes puolet häneltä, eikä minun kärsimättömyyttäni.

Mielialanvaihtelut on myös tosi kivoja. Välillä turskitaan räkää ja panikoidaan, että jos en osaakaan sitä, äitiyttä. Sitten hetken päästä jo naurattaa taas. (kauheeta!)

No, nyt olen taas töissä ja päivä kerrallaan mentävä. Toissapäivänä olin kuolemanväsynyt ja kipuinen töiden jälkeen, eilen taas olin pirteämpi. Päivät vaihtelee paljon. Toisaalta kun on töissä, ei ehdi murehtia niin paljon ja miettiä. Se on hyvä puoli.

Loppupeleissä olen kyllä päässyt suht vähällä vielä tähän asti kipuineni ja kärsimyksineni (vaikka niistä valitankin) Kuitenkin fyysinen kipu on pysynyt siedettävissä rajoissa ja helpottanut levolla yleensä. Enkä ole ollut kipeänä koko raskauden aikana, vaikka niin olen pelännyt norovirusta ja töissä desinfioinut ovenkahvoja paniikissa! Nyt on rv 29, joten voiton puolella ollaan vahvasti. Isäntäkin tsemppasi, että olen pärjännyt hyvin. Suurin haasteeni lienee tämä henkinen puoli. Ettei murehtisi liikaa. Luottamusta tarvitsen, elämään, Jumalaan, itseeni, kroppaani, luontoon, terveydenhoitojärjestelmään, läheisiin...

Ihanat rakkaat ystävät järjestivät minulle vauvakutsut! Olin niin menossa isännän kanssa muka treffeille, kun minut vietiinkin juhlapaikalle, jossa oli ihania naisia paikalla, herkkuja ja lahjoja <3 Olin niin puulla päähän lyötynä tästä yllätyksestä, en arvannut yhtään ennen kuin näin tyttöjen virnuilevat naamat oven raossa! Ja tätä ne olivat hautoneet isännän avustuksella jo kuukauden päivät! Enkä minä aavistanut yhtään mitään! Kaikki ihanat ihmiset raahautuneet pitkien matkojen päästä minun ja Möykkysen takia. Sanoin illalla tytöille, että tämä oli yksi mun elämän parhaita päiviä <3 

Vauva voipi hyvin, ainakin liikuskelusta päätellen. Sillä on lempiasento mahassa. Jotenkin hassusti "nurkasta nurkkaan" makoilee niin, että navan oikealla puolella tuntuu aina kova kohta (pää?) ja alavatsassa vasemman jalan puolella tuntuu räpelöintiä (jalat?) En osaa sanoa miten päin vauva mahassa muljaa. Välillä tuntuu että menee ihan ympäri. Liikkeet näkyy selvästi vatsan päältä ja välillä tuntuu, että kaveri porautuu pihalle nahkan läpi kun niin mykyttää. Maha tuntuu itsestä jo valtavalta, mutta iltaisin se on isompi kuin aamuisin! Mystinen vauvamaha.

Olen käppäillyt kävelysauvojen kanssa pihamaalla kuin vanha muori ja katsellut turpoavia syreenien silmuja ja sulavaa lunta! Tekee mieli niin hitsisti alkaa kasvattaa kaikkea ja kun jo vähän pääsisi ruopsuttelemaan sitä sun tätä pihalla! Saapa nähdä jääkö ruopsuttelut tältä vuodelta kokonaan...  Olisi kyllä ihana saada muutama tomaatinvarsi kasvihuoneeseen ja vähäsen salaattia kasvimaalle.... Facebook ilmoitti, että viime vuonna olin näihin aikoihin aloittanut oksien leikkuun. Kieltämättä ajatukset jo kääntyivät omenpuihin. No, ehkä isännän avustuksella saisi vähän niitä oksittua? Vai antaisiko välivuoden?

Mutta ihana aurinko, ihana aurinko! Sinitintit pörrää jo pöntöillä. Se tulee, kevät <3

tiistai 28. helmikuuta 2017

Tiedotusluontoista asiaa

Sain vaihdettua mullat joulukaktukseen ja kultaköynnökseen töissä (eli ihmeiden aika ei ole ohi!) Jätin myös kukkalannosta töihin! Kovasti pyytelin anteeksi kasveilta huonoa hoitoa. En tajua, miten kultaköynnöskin on selvinnyt kesät, kun olen käynyt vain muutaman kerran kesässä kastelemassa sitä...

Kotona vaihdoin orkideoille haketta ja ruukkuja. Kyllä ne vaan jotenkin näyttää heti nätimmältä kun saa vähän uutta ryhtiä. Ostin myös kokeellisiksi altakasteluruukut alennuksesta ja niissä olen pitänyt kastanjaviiniä ja sitä posliinikukkaa, viimeksimainitun valittelin voivan huonosti. Noh. Enpä ihmettele, että vointi on huono, kun otin nuo kukat pois, totesin että posliinikukka oli aivan litimärkä ja ötökkäinen! Hyi! Vaihdoin sen äkkiä takaisin tuttuun ja turvalliseen saviruukkuun ja heitin vanhat mullat pois. Toivottavasti se toipuu. Kokeellinen syrjähyppyni altakastelevien maailmaan on nyt ohitse. Korkeat altakasteluruukut oli kyllä hienot, mutta tykkään yhä enemmän perinteisistä keraamisista ruukuista ja haihtuvuusominaisuudesta. Olen niin epätasainen kastelija ja epämääräinenkin, että välillä kasvit saa liikaa ja välillä liian vähän vettä. No, raportoin miten posliinikukan käy.

Vielä jatkuu muljaus, hirvittävän siivon sain keittiössä aikaan kun muutamiin kasveihin nuo mullat vaihdoin. Tällä masulla vaan ei jaksanut taipua oikein kylppärin lattiallekaan mullittamaan. Parastahan olisi kun saisi ulkona mullittaa, mutta täytyisi odottaa kevättä, eikä itse oikein malta. Vielä siis jatkuu tämä touhu, onneksi se vaan on kovin mieluisaa. (paitsi se siivousosuus)

Ei mulla oikein muuta ollut nyt asiaa :D