keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Hopealanka katkeaa

Täytin tänään 27 vuotta. Toisten mielestä olen vielä nuori. Omasta mielestäni olen vanha, erittäin vanha ja väsynyt. Olo on venytetty, kuin virahtaneella kankaalla. Kankaalla, jonka värikkäät raidat ovat haalentuneet jo ajat sitten liian monessa pesussa. Ja siellä täällä nyppyjä ja kissankarvaa.

En pidä syntymäpäivistä. Olen iloinen, että tämä päivä on pian ohi ja saan olla seuraavan vuoden rauhassa vanha, ilman että kukaan muistuttaa siitä. Voisin kyllä juhlia syntymäpäiviä hehkeänä, laitettuna, kampaajalla käyneenä, tälläytyneenä ja kakusta kynttilöitä puhallellen. Hörppiä kuplajuomaa korkeajalkaisesta lasista ja lasketella kevyttä vitsiä vieraiden kanssa. Mutta juurikaan juhlatunnelmaa ei ole väsyneessä, mustilla silmänalusilla varustetussa emännänrohjakkeessa, jolla on päällään virttynyt kirpparilta eurolla ostettu t-paita, saumauslaastilla kuorrutettu huppari (sekin kirppikseltä) ja länässä oleva ylikasvanut maantienharmaa tukka.

Kohtalainen alavire ja remonttiväsymys on vaivannut. Puhumattakaan järjettömästä jouluahtamisesta, syömisestä, kahvikoukuttumisesta. Päätä särkee ja olkaa jomottaa. I feel like hundred years old granny. Aamulla heräsin ennen herätyskelloa siivoamaan kissapissaa nurkasta. Kämpässä käryää etikka ja hermo palaa pienimmästäkin vastoinkäymisestä. Oman alavireisyyden ja masennuksen huomaa siitä, että ilo katoaa. Ei enää naurata. Vanhemmiten naurattaa entistä vähemmän. Kaipaan niitä aikoja, kun ystävien kanssa sai nauraa niin paljon, että vatsaan sattui. Enää ei vaan naurata.

Päivän paras hetki oli, kun Nuhru-kissa tuli puskemaan minua sohvalle, siristeli silmiään ja jäi hetkeksi lähelle. Ihan kuin olisi vaistonnut, että tarvitsin hieman hurinaa, kissaterapiaa. Ja tietysti isännän tekemät voileivät ja tee.

Tänään ei ole näkynyt kuin yksi fasaani. Ehkä loput ovat tapaninpäiväkutsuilla. Suljin tänään makuuhuoneen kissoilta. En jaksa kuurata enää yhtään pissaa mistään. 7 hiekkalaatikkoa, kolmea erilaista sorttia, joissa on kahta erilaista kuiviketta on ripoteltu ympäri asuntoa.Tänä yönä yksikään kissa ei tule minun jalkopäähäni nukkumaan.

Löysin keittiön tason alta Pellonperän entisen emännän valkoisen kamman. Laitoin sen jemmaan hyllylle. Se oli kai joskus tipahtanut tason väliin, kaapin taakse. Nyt kun siivosin tason alla olevaa kissojen hiekkalaatikkoa, se löytyi. Se muistuttaa minua omasta mummostani, jolla oli monta erilaista kampaa. Erivärisiä, punainen, oranssi ja vihreä. Niillä sitten kammattiin valkoista lapsentukkaa ja tehtiin letit. Kesällä saunan jälkeen mentiin ulos kampaamaan, ettei hiukset tipahtelisi lattialle. Oli pitkähelmainen yöpaita, joka kiertyi inhottavasti vartalon ympärille nukkuessa. Minulla oli herkkä päänahka, valitin aina lettejä tehdessä. Sain valita minkä värisellä kammalla kammattiin. Ne kammat ovat edelleen mummolla. Siellä hoitolaitoksen huoneessa olevassa kaapissa, laatikossa. Niillä mummo sitten kampaa hopeista tukkaa, jos muistaa.

Ikävöin isovanhempia, on vaikea uskoa, että isän puolen isovanhemmat ovat poissa. Heitä ei enää ole. Mennyttä on lapsuuden kesät, uimiset, polku rantaan, joen kylmä vesi ja lakkareissut. Tutkimusretket vanhassa navetassa. Ikävöin jopa mummon kiisseliä, josta en edes koskaan tykännyt kovin paljon. Siinä oli aina lakkoja ja mustikoita. Ikävöin lapsuuden huolettomuutta. Kun ei vielä tiennyt elämän murheista. "Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, jotka eivät sinua miellytä... Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy, ennen kuin vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä putoaa särkyneenä kaivoon..." Luopumista. Sitä tämä elämä on, luopumista asioista. Lapsuudesta, nuoruudesta, isovanhemmista, lapsista jotka lähtevät pois kotoa. Terveydestä luopumista. Luopumista ystävistä, jotka eivät halua enää olla ystäviä. Toisinaan jopa toivosta luopumista, kun ei jaksa.

Sitten menee päivä tai pari. Ja pikkuhiljaa alkaa mielessä kyteä ajatus. Puistosta. Jospa tekisinkin pellosta puiston. Kääntäisin monta lapiollista multaa. Kylväisin monta monta säkkiä nurmensiementä. Istuttaisin monta monta tammea kujaksi sorakäytävän molemmin puolin. Kunnostaisin vadelmatarhan. Istuttaisin monta uutta kukkaa. Paljon yrttejä ja kasvimaan. Istuttaisin vielä yhden omenapuun, vaikka maailmanloppu tulisi huomenna. Maalaisin vielä taulun, johon tulisi meduusa. Koettaisin vielä kerran saada dreijaamalla aikaan säännöllisen kulhon. Möyhisin vielä kerran, kaksi kertaa kompostia. Ripustaisin huussin kattoon kattokruunun ja tekisin kanalan. Monta ruskeaa kanaa. Joiden nimet olisivat Evangeline, Klaara, Sibylla ja Viveca.

Ja niin elämä jatkuu. Hengenveto kerrallaan. Päivä kerrallaan, loppuun saakka.

2 kommenttia:

  1. Puistoajatus on hieno. Laita monenlaisia puita.

    Niina

    VastaaPoista
  2. Vaikka tekis puiston, niin vois silti tehdä myös kasvimaan ja hyötyviljellä... Tilaa kun on :) Sit vaan tarttis traktorin...

    VastaaPoista