tiistai 12. helmikuuta 2013

Heureka! Kiitos Pentti!

Ensi kesän työmaa...




Lueskelin sohvalla Pentti Alangon Perennat-kirjaa ja pohdiskelin taas pellon kohtaloa. Suurimpana ongelmana tuon pellon muuttamisessa puistoksi tai pihaksi tai puutarhaksi on juurikin tuo rikkakasviongelma. Sinnikkäällä niittämisellä voisi saada aikaan "luonnonurmen", mutta se vaatisi sinnikästä niittäjää (joka ei ole tämä emäntä) sekä konetta jolla niitto suoritetaan (eikä se ole viikate). Lisäksi pelto on epätasainen, siinä on viljelty mansikkaa ja alla on havaittavissa jäänteitä mansikkapenkeistä. Leikattavalle nurmikolle tarvitaan kuitenkin kutakuinkin tasainen pohja. Kysymys kuuluu, haluanko ylipäätään pellosta nurmikko ja miksi siinä pitäisi olla nurmikko? Jotenkin sitä ihmisen aivot naksahtavat asentoon, jolloin ajatellaan nurmikon olevan pihan perusta ja siihen päälle sitten rakennetaan mitä rakennetaan. Saadaan nopeasti vehreätä ja peitettyä esim. rakentamisen jäljiltä mustana oleva maa. Faktahan kuitenkin on se, että nurmikko on työlästä hoidettavaa. Sitä pitää leikata jatkuvasti, toisinaan lannottaa, toisinaan ilmastoida ja entäs jos tulee sammalta ja voikukkia!

Pentti Alanko mielestäni kuuluttaa ihanasti luonnollisuutta puutarhoissa ja sitä, että kukkatarhakin pitää itse huolen itsestään, kunhan oikeanlaiselle kasvupaikalle on valittu oikeanlaiset kasvit. "Perennat" kirjassa hän vinkkaa, että kannattaa aina istuttaa vierekkäin useita lajeja ja kun näkee mitkä niistä menestyvät, lisätä niitä. Suomalaisten pihojen ongelma on varmaan sekin, että ihmiset haluavat pienen sievän perennapenkin, jossa on tiukka raja, jonka toiselta puolelta alkaa nurmikko ja toisella puolella on kukkaset. Sitten työllä ja tuskalla yritetään saada isoiksi kasvavat ja hyvin viihtyvät kasvit pysymään tuolla pienellä pläntillä vaikka niiden koko olemus huutaa lisää tilaa ja vapautta levitä laajemmalle alueelle. Juurikin tämä tuottaa entistä enemmän työtä ja päänvaivaa kotipuutarhureille.

Perennat kirjassa sivulla 21 seisoo seuraavanlaisesti: "Ongelmallisinta tämän uuden, "luonnollisen puutarhatyylin" toteuttaminen on silloin, kun puutarha perustetaan tasaiselle pellolle runsasmultaiseen, ravinteikkaaseen savimaahan. Tätähän on totuttu pitämään parhaana mahdollisena puutarhamaana ja niin asia onkin, jos kasvatetaan paljon valoa ja ravinteita vaativia vihanneksia, ryhmäperennoja, yksivuotisia ryhmäkasveja ja ryhmäruusuja. Rikkakasvit tulevat olemaan tällaiselle paikalle perustettavassa puutarhassa suuri riesa ja niiden torjunta vaatii aluksi kovasti työtä."  * Että silleen. Sivulla 23. puhutaan tärkeästä puu ja pensasvyöhykkeestä ja mainitaan, että peltotontille on aluksi pyrittävä luomaan tontin rajalle puu- ja pensasvyöhyke nopeasti kasvavilla kasveilla, kuten pajuilla, lepällä, koivuilla tai terttuseljalla. Näiden suojaan sitten ryhdytään isututtamaan vähitellen ne puut ja pensaat, jotka halutaan kasvavan alueen lopulliksi puiksi. Eli puutarhaan on saatava nopeasti varjoa, joka auttaa rikkakasvien torjunnassa.

Nyt kun katselin tuota kuvaa totesin, että puuvyöhyke on jo olemassa meidän pellon ympärillä. Vasemmalla sivustolla kuusiaita, takana männyt ja mitä muuta tuolla tontin kauimmaisessa nurkassa mahtaa kasvaakaan (en ole edes tainnut käydä vielä tutkimassa missä tuo meidän pellon ja rivitalojen välinen raja oikein kulkee...) ainoastaan talolta katsottuna pellon oikea laita on osittain vapaata puista ja pensaista, talollepäin tultaessa tulee vastaan hedelmätarha ja siinä niitä puita sitten alkaa ollakin.

Vaahterathan ovat kovia kylväytymään ja siellä täällä pellolla niitä jo kasvaakin. Ajattelin, että niistä voisi jättää isoimmat suosiolla kasvamaan tulevan puistomme puiksi, kun kerta ovat jo alkuun kasvussa päässeet heinikosta ja rikkakasveista huolimatta. Jos ne ovat päättäneet tulla pellollemme, miksi taistelisin vastaan? Selvästi ne viihtyvät, joten josko noudattelisin tätä luonnonmukaisuuden periaatetta. Ehkä minun pitäisikin lisätä pellolle vaahteroita ja tätä kautta saisin varjoa, joka auttaisi minua pääsemään eroon rikkakasveista?

Mietin aloitanko keväällä pellon työstämisen vain reunasta muokkaamalla kasvimaan pellonlaitaan taloa lähimpään reunaan. Alan kallistua hylkäämään niittoajatuksen (ehkä siksikin ettei ole sitä vempelettä jota traktoriksi kutsutaan...) ja mietin muuta taistelukeinoa rikkakasveja vastaan. Myrkytystä en millään haluaisi tehdä, vaikka se olisi helpoin tie rikkakasveista vapaaseen pintaan. Luonnonlapsi minussa pistää kuitenkin vastaan.

Jos olisin kovasti kärsivällinen ihminen ja omaisin mustaa muovia runsain mitoin, voisin kuvitella peittäväni pellosta sopivan palasen aina vuosittain ja tappaisin tätä kautta rikkakasvit. HEUREKA! Toisaalta se voisi olla erittäinkin järkevä ajatus! Ajatelkaapa, vuosi tai pari muovia maassa niin että rikkakasvit kuolevat, sitten maapalan paljastus, muovin siirto viereiselle maapalalle ja näin voisi rauhassa keskittyä pieneen palaan kerrallaan ja rakentaa näin pihaa pala palalta kuin palapeliä. Joka kesä valmistuisi yksi palanen, sopivan pieni että saisi tyydytystä istuttamisesta ja muovaamisesta. Ei liian rasittava, kukkarolle kuin fysiikallekaan, pienen palasen pystyisi hoitamaan helposti joka vuosi. Ehtisi suunnitella rauhassa seuraavaa siirtoa. Ei vaatisi vempeleitä, lapiolla pääsisi jo pitkälle ja rasittavimman homman eli rikkakasvien torjunnan hoitaisi aika. Tosin, mahtaisiko viereisen alueen rikkakasvit levitä "vapautetulle" palaselle kovinkin nopeasti? Tässä on mietintämyssyn paikka!

Jospa en kuvitteliskaan tekeväni pihaa valmiiksi tässä ja nyt, yhdessä tai edes kahdessa kesässä vaan näkisinkin pellon raivaamisen vuosikymmenien projektina, rauhallisena etenemisenä kohti päämäärää, joka olisi upea puutarha puineen, pensaineen, perennoineen. Monimuotoinen, jossa viihtyisivät kasvit ja eläimet... Se olisi elämäni suurin projekti, koko kärsivällisyyteni äärimmilleen venyttävä prosessi, jonka jälkeen minusta olisi tullut raaaaauuuuhallinen, syvällinen ja pohdiskeleva ihminen ja lisäksi käyskentelisin tajunnan räjäyttävän hienossa puutarhassa!

Tuon idean toteuttaminen ei silti estäisi minua istuttamasta tontin reunoille pensasvyöhykettä. Omasta pihasta saisi kaivettua syreeniä jonkinlaiseen aidanteeseen (mokoma on levinnyt minun kukkapenkkiin) tuttavalta saisin pajun pistokkaita. Suunnittelin pajuaitaa. Se olisi nopeakasvuinen, siitä voisi tarvittaessa tehdä vaikkapa leikattavan aidan ja saisin siitä materiaalia kransseihin ja pajutöihin. Ja pajut nyt viihtyvät missä vain. Miksei meidän pellon laidalla.

Voi kun olisin keksinyt tuon idean jo viime kesänä! Olisin saanut ensimmäisen palan "tekeytymään". Ehkä tästä ideasta on hyvä alkaa. Nyt tuon pellon raivaaminen ei tunnu yhtään niin isolta ja ylitsepääsemättömältä projektilta. Ehkä ensi vuonna kun tuo musta muovi tekee tehtäväänsä, ehdin kunnostaa hedelmätarhaa ja tehdä muita asioita... Suunnitellaan, suunnitellaan!

Meinasin kirjottaa vielä rodopuutarhasuunnitelmasta, mutta tästä tulee muutoin vessapaperi (eli pitkä) eikä kukaan jaksa lukea, joten ensi kertaan se postaus.

T: Pellonperän nuori emäntä, joka intoa puhkuen on täysin ja erittäin valmis kevääseen ja kesään!

* Kirja on Tammen kustantama, Pentti Alangon kirjoittama Perennat. Kirjan kuvat ovat myös Pentti Alangon ottamia.

4 kommenttia:

  1. Veljelläni oli sama ongelma kuin sinulla. Kattamalla alue kerrallaan on saanut nitistettyä rikkaruohot. Nyt tilalla uhkean muhkea kasvimaa!
    Kasvimaan laitamilla kasvaa pajua, tuomea, vaahteraa..

    VastaaPoista
  2. Taina T: kiitos kommentista! Eli siis suunnitelmani voisi toimia! Nyt kun vaan tulis vielä se kevät... ;)

    VastaaPoista
  3. Kuulostaa hyvältä tuo luonnonmukaisuus ja pala kerrallaan tekeminen! Vaahterat ovat kauniita, mutta niissä on se leviäminen aika haasteellista pitemmän päälle. Meidän piti kaataa pihaltamme vaahtera, joka oli aitasyreenin kanssa samassa rivissä. Vähitellen se tappoi kaikki syreenit ympäriltään ja vaahteran taimia oli vähän joka puolella...

    VastaaPoista
  4. My life: noita vaahteran alkuja tuppaa kyllä näkemään ihan jokapaikassa, hanakka leviämään. Pienenä nyhtää kevyesti irti, mutta kun on päässyt kasvamaan isommaksi niin ei enää ihan onnistukaan niin helposti.

    VastaaPoista