sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Surutyötä

Kulunut viikko on tuntunut yhdeltä elämäni raskaimmalta viikolta. Koko tämä alkukesähän tässä on jo painittu Nukan pissaongelmien kanssa ja yritetty hoitaa kissaa parhaamme mukaan. Kaikki vaihtoehdot mielialalääkettä lukuunottamatta kokeiltiin, kunnes oli pakko vaan ajatella asiaa järjellä. Kissa ei ole terve, kun se pissaa vääriin paikkoihin. En tiedä mikä on sen kivun taso. Kissa on petoeläin, joka piilottaa kipunsa viimeiseen saakka mahdollisimman tarkasti, jottei itse jäisi saaliiksi osoitettuaan olevansa sairas.

On todella raskasta tehdä päätös rakkaan lemmikin lopettamisesta. Se on niin raskas päätös. Vanhan ja sairaan eläimen pois päästäminen tuntuu armeliaalta, mutta kun eläin ei ulospäin vaikkapa eläinlääkärin pöydällä osoita sairautta ja on nuori. Se tuntuu niin pahalta. Onneksi sain tukea päätöksentekoon yhdistykseltä, jonka kautta Nukka meille tuli, mieheltäni, ystäviltäni ja eläinlääkäriltä. Eläinlääkäri oli jotenkin hirmu ihana. Ei nolostunut kyynelistäni, oli nuori mies, kertoili juttuja jalat maassa ja juteltiin. Hän silitti Nukkaa hellästi. Se teki tilanteesta jotenkin helpomman kestää.


Nukka oli minun vauva ja minä olin sen emo. Ei sitä kaikki ymmärrä. Nukan luonteessa oli jotain samaa kuin itsessäni. Minä annoin sille rakkautta ja hoivaa, se antoi minulle luottamuksen ja kiintymyksen. Se oli kakara loppuun saakka. Rasittavuuteen asti se oli jokapaikassa aina mukana. Tunki vessaan, saunaan, oli keittiön pöydällä aina, makasi rinnan päällä kun olin sohvalla. Ja se meni isännän syliin, vieraiden syliin. Oli niin luottavainen ihmistä kohtaan, vaikka emme tienneet sen menneisyydestä ja mitä kaikkea se oli joutunut kokemaan. Ehkäpä ongelmankin juuret olivat juuri siellä elämän alkutaipaleella. Se oli niin ihana ja raivostuttava. Kakara.

Ehkä pahimmalta tuntuu se, että tiedän meidän elämän nyt helpottuvan. Ainainen stressaaminen ja pissojen siivoaminen loppuu. Rauha palaa meidän laumaan. Ei tarvitse jatkuvasti kytätä kissoja sohvan läheisyydessä, ei tutkia seinänvieriä töiden jälkeen ja haistella missä nyt on pissa. Ei tarvitse ostaa lisää hiekkalaatikoita ja varata aikaa jatkuvasti eläinlääkäriin ja kiikuttaa kissaa sinne. Muistaa sulkea huoneiden ovet, ettei pissaa ilmesty uusiin paikkoihin. Pyykätä mattoja ja verhoja. Voimme jopa lähteä joskus jonnekin ja ottaa kissat mukaan, eikä tarvitse pelätä pissaylläreitä uudessa paikassa. Pitää ostaa vähemmän ruokaa, vähemmän hiekkaa, vähemmän lisäravinteita. Pahalta se tuntuu, kun yksi on poissa, meidän elämä on helpompaa. Mutta ikävää se ei lievitä yhtään.

Täällä on niin hiljaista nyt. Rauhallista. Nukka oli aina kaikkialla suuna päänä. Nyt on vaan kolme kissaa jotka hyörii kyllä jaloissa tai penkeillä kun laitan ruokaa, mutta eivät hypi mikroon, pöydälle ja keskelle ruokalautasia yrittäen saada ruokaa mahdollisimman nopeasti. Tämä rauha tuntuu pahalta, koska se tarkoittaa sitä, että yksi on joukosta poissa.

Nuhru ja Misaki haistelivat Nukan koppaa tarkasti kun olin haudannut Nukan vaahteran alle. En tiedä mitä ne tilanteesta ymmärtävät vai ymmärtävätkö. Tuntuu, että Neko on paljon iloisempi. Sen elämänilo oli jotenkin kadoksissa ja se oli erakoituneempi Nukan aikana. Sekin tuntuu pahalta. Lauma on tasapainoisempi ilman Nukkaa.

Tehtiin hauta isännän kanssa ja laitettiin kiviä siihen reunoille. Minä istutin narsissien sipuleita ja ahomansikkaa haudan päälle. Se näkyy keittiön ikkunasta. Osuu silmään erilaisena elementtinä pihassa. Itku tulee, kun ajattelen että Nukka on siellä, kylmässä savimaassa, päällä multaa. Mutta sitten koetan ajatella, ettei se siellä ole. Kuori vaan.

Nukka oli minulle niin rakas. On vaikea hyväksyä, että joku on tässä, ja samana päivänä, häntä ei enää ole. Olkoonkin vain kissa. Nukka oli Kissa. Minun kissani. Minun punainen kollini. Minun sormissani on vielä tuntu korvien pehmeästä karvasta ja muistoissani se Nukan maukaisun ääni, kehräysääni. Se miten se pihisi ja puhisi nukkuessaan. Se oli minulle todella rakas.

Mutta elämä jatkuu. Menen nyt ruokkimaan kolmea kissaammee. Yksi on poissa, mutta kolme on vielä jäljellä. Joskus nekin ovat poissa. Ja joskus poissa olen minä. Ja silti elämä jatkuu.

6 kommenttia:

  1. Voimia sinulle, rakkaan, ihmisen tai eläimen poismeno on aina raskasta. Tärkeää on silti elämän laatu, ei sen kesto.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niinpä. Monikin on sanonut, että Nukka sai meillä parhaan mahdollisen kodin ja "jatkoaikaa" pitkään.

      Poista
  2. Eläimestä luopuminen tuntuu joskus paljon raskaammalta kuin mistään muusta luopuminen. Eläimet ovat nin pyyteettömiä ja viattomia. Pelkkä ajatuskin siitä, että jonain päivänä se raskain ja surullisin päätös on tehtävä, saa palan nousemaan kurkkuun.

    Voimia teidän perheelle <3 <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, voimia tarvitaan. Se on se eläimen omistajan viimeinen palvelus lemmikille, tehdä päätös ja päästää pois kun aika on. Vaikka kuinka pahalta se tuntuisi. :(

      Poista
  3. Ristiriitaiset tunteet varmaan tekevät tilanteesta vielä raskaamman. Voimia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Niin tekee. Aina on asioissa puolensa, ei kaikki ole vaan mustavalkoista. Mutta suru on surtava, että se helpottaa.

      Poista