torstai 25. elokuuta 2016

Lätinää

Heippa

Ajoin eilen nurmikkoa lykättävällä, että sain puskien aluset käytyä myös. Miten se nurmikko vieläkin kasvaa noin tuhottomasti? Minä vaan kysyn. No, lämmintä ja vettä niin kasvaahan se... Oli kyllä tuskaa puskea tuolta hedelmätarhasta pitkää, kosteaa nurmikkoa epätasaisella maalla. Melkein onnistuin saamaan rakon kämmeneen ja kädet oli ihan hellänä eilen illalla. Kävin viemässä omenoita ja puutarhajätettä tuonne kaupungin kasalle eilen. Kaikki pitää viedä tynnyreissä ja vähän kerrassaan, kun ei ole sitä peräkärryä. Onneksi auton takaluukkuun mahtuu aika paljon. 

Nappasin eilen kolme kesäkurppaa (aika pieniä olivat, mutta syötäviä jo) ja pari kurkkua kasvihuoneesta. Vieläkin tulee kurkkuja ja tomaatteja kypsyy kokoajan. Alkaa olla jo ylitarjontaa! Muutenkin häärin vähän pihalla eilen. Oli tippunut oksia aika paljon (en kyllä tehnyt niille mitään...) tuulen mukana puista. Nipsin sieltä täältä nipsittäviä ja heitin jo nuupahtaneen basilika/salaatti-istutuksen myös sinne tunkiolle. Syksy tulee vääjäämättä. 

Tänään olisi siivouspäivä, pitää laittaa kämppä ojennukseen. Heitin jo pyykkikoneen pyörimään, imuriin täytyis tarttua. 

Ei mulla mitään asiaa oikein ollut, kunhan lätisin. 

ps. paikallislehden juttu oli hauska ja kuvakin onnistunut. Jättikurpitsanikin pääsi kuvaan! Hih!

maanantai 22. elokuuta 2016

Sinä riität

Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen <3 

Sataa vettä. Piti ajaa nurtsia. En aja. Yritin etsiä papereita ja nyt ne kaikki on levällään lattialla. Löysin. Montakin. Yritin tulostaa hakemusta, tulostin räjähti ja söi paperin. Olkoot. Keitin kahvia, otin pari pullaa. Keräilin hermoja. Laitoin huulipunaa. Toimittaja poikkesi ottamassa kuvia. Lehteen päädyin, apua... Taputtelin jättikurpitsaa pihalla. Mietin joko sen voi ottaa ylös ja syödä. Sipulit nostin eilen. Ihan hyvä sato oman onnensa nojassa kasvaneiksi. Kasvihuoneesta tuli tomaatteja taas. Kesäkurpat kukkii mutta ei tee satoa nimeksikään. 

Kuuntelen pianomusiikkia. Se saa aikaan tunnetiloja. Kirjoitan. Katselen keltaisia lasipulloja ikkunalla. Ne on kauniita. Sataa vettä. Naapurin pihalla sataa omenia. Räkätit tuli vihdoin syömään loput marjat. Olkaa hyvä, ojennan servietin. 

Kiinanruusu teki yhden vaaleanpunaisen kukan. Huomasin vasta kun se oli kuihtunut. Ehkä se tekee vielä toisenkin. 

Saan ihanat tytöt meille viikonloppuna <3 Voiko olla parempaa, kuin rakkaat ystävät. Ne, joille tiedän olevani tärkeä. Toivon auringonpaistetta viikonloppuun. 

Huomenna aloitan työn. Se pelottaa. Tiedän, että pärjään. Muitakin  jännittää. Yritän olla armollinen itselleni. Sanoa, että riittää. Tänään riittää. Minä riitän. Se mitä on riittää. 

Sinäkin riität tänään. Jos ajattelet, että ei riitä, sanon sinulle nyt: Sinä riität. Se mitä sinussa on riittää kyllä. Älä pelkää. Ole rohkea. <3

maanantai 15. elokuuta 2016

Ajatusten purskahdus, luopumisesta, syksystä, riittääkö, riitänkö...

Huhhuh. Joka syksy on opella omat haasteensa kun opetukset on alkamassa. Se on kivaa, mutta uudet jutut jännittää ja jonkinlainen riittämättömyyden tunne nostaa liian usein päätään. Osaanko varmasti, olenko riittävän hyvä, pystynkö omaksumaan enemmän juttuja tai tarpeeksi uusia juttuja, onko mitään uusia ideoita... Monesti syksyllä on kesän muista töistä  niin loppuun kulunut olo, että luovuus on aivan täysin nollassa ja päässä suhisee tyhjää, kun pitäisi jaksaa innostaa muita luomaan ja tekemään uutta. Vaan aina hommat lähtee omalla painollaan ja muistaa taas miksi työtä tekee. On huippua nähdä ihanat, entiset oppilaat ja tutustua uusiin. Nähdä, että niitä uusiakin oppilaita jännittää, jos sitä opeakin ja joskus hyvätkin suunnitelmat ei vaan toimi ja tarvitaan kykyä sopeutua, asettaa rajoja, joustaa, nauraa, tehdä itsestäkin hassu, että saa muut rentoutumaan. Vaan silti, joka syksy on sama tyhjyyden tunne tietyllä tapaa. Kai se on luonteestakin kiinni. Muutenkin syksy tuntuu minusta aina luopumiselta. On jotenkin vähän arka olo, arka iholta. Kestänkö kylmän, jaksanko pimeän... Ei se tietysti ole syksyn vika. On siinä kauneuttakin. Sadonkorjuut, kynttilöiden polttaminen, viileät tummenevat illat, hyvät lenkkeilykelit. 

Jotenkin päätä särkee tämän päivän informaatiotulvasta, palaveria ja suunnitelmia. Kun tulin kotiin, ajoin nurmikkoa 2h päältä ajettavalla, että sain aivoni nollattua. Toimii. Kokeilkaapa. 

Elämä menee eteenpäin, päivä kerrallaan. Joutuu luopumaan, aika paljostakin välillä, loppujen lopuksi kaikesta. Se pelottaa, luopuminen. Mutta sitten taas saa tilalle, aivan pyytämättä. Siunaantuu jotain hyvää. Juuri silloin kun tuntuu, että murheet painaa. Joku asia loksahtaakin kohdalleen. 

Ei tämä elämä vaan ole sellaista kiiltokuvaelämää. Ei akkainlehtien valkoisia koteja (ei niissäkään ole mitään vikaa, toim. huom. jos satut sellaisen omistamaan) ja huumaavaa onnea. Jotenkin aitous kiinnostaa enemmän. Ihmisten kohtaaminen. Kaikilla on ristimme kannettavana, joskus on helpompi kun vähän jakaa niitä murheita muillekin. 

Meidän perheessä toivutaan pitkästä masennuksesta. (ei minun, joskin tunnen kyseisen kaverin myös henk.koht.) En ole siitä hirveästi tänne kirjoittanut. Tai kirjotin, pitkänkin tekstin, mutten koskaan julkaissut. Tuntuu siltä kuin pitkän sairastamisen jälkeen menisi ensimmäistä kertaa ulos tukevissa vaatteissa, haistelisi vähän raikasta ilmaa ja istuisi hauraana ja heikkona kuin Schjerfbeckin maalauksessa tuolissa. Toipilaana. Nauttisi yhdestä auringonsäteestä ja se olisi valtava ilo. Jos yksi perheestä sairastaa, koko perhe sairastaa, vaikkei olisi kaikilla diagnoosia.

On vähän silleen hauras olo välillä. Kun ahdistus riipaisee välillä syvältä sisimmästä ja samalla hiton kiitollinen, kun ei enää ole sitä tunnetta 24/7. Osaa arvostaa tavallista arkea, arki on luksusta ahdistuksen rinnalla. Ei kaipaa etelänlomia, ei ylläripylläreitä ja irtiottoja. Tavallinen, tylsä arki kotona on parasta. Tunnen sinut ahdistus, joskus olit piinaava seuralainen. Tuttukin. Enää et ole tervetullut, vaikka tuletkin aina sanoman kanssa. Yritän kuunnella sinua, mitä asiaa sinulla on. Mutta ole hyvä, älä jää asumaan.

Iloitsen meidän kodista ja pihasta. Tuntuu niin ihanalle, kun joku tulee ja kehuu, teillä on ihana piha. Niin meillä on, tämä on siunaus meille, ihan sellainen ansaitsematon, siunaus. Tämä on meidän turvapaikkamme. Herran kukkaromme. On hyvä olla kotona.  

Ja kyyhkyset. Kyyhkyset.

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Syksyn tuntua ilmassa

Hellou.

Kyllä rupeaa kesä jo taittumaan loppuaan kohti, ei tässä auta muu kuin myöntää se ja kaivaa kynttiät ja villasukat esiin. Vielä elättelen toiveita, että tulisi parempaa keliä loppulomalle, niin ehtisi vähän nauttia vielä ulkoilmastakin. Puutarhassakin olisi tehtävää, mutta sadekelillä ei juuri inspiroi. Loma jatkuu vielä osittain, vähän on jo orientoitumista työrintamalle. Toivon, että osaisin vielä nauttia vapaista. Pitää kaiketi keksiä jotakin, lähteä johonkin vielä käymään.

Täällä tarkenee kahvitella vielä...
Nyt on tullut tasaiseen tahtiin tomaattia kasvihuoneesta. Ovat vihdoin alkaneet punastua. Kurkkuja ollaan napsittu tasaiseen tahtiin myös ja vielä tulee. Ovat hyviä, mutta säilyvät kovin vähän aikaa jääviileäkaapin viileäosastolla. Chileihinkin on alkanut tulla pikkuruisia palkoja. Hauskaa jos saataisiin chilejäkin. Ehkä siirrän ne sisälle kun syksy tulee. Katsotaan. 

Perunaa en laittanut tänä vuonna ollenkaan, mutta jotenkin mystisesti sitä vain silti löytyi kasvimaalta! No, tein niistä lounasta ja hyvää oli. Yksi punasipuli irtosi maast akun perkasin. Kovin ovat pieniä, joskin en ovat kasvaneet ihan oman onnensa nojassa, etten ihmettele. 

Jättikurpitsassa on yksi, kohta jalkapallon kokoinen, kurpitsa ja paljon pienempiä alkuja. Se on vallannut koko kasvimaan ja rynnii jo nurmikolle molemmin puolin! Ihan järjetön kasvu siinä! Eilen kyselin ystävältä, joka kaikkea kasvattelee, että mistä tietää, että kurpitsat ovat kypsiä. Vielä saa odotella. 

Kesäkurppa tuotti jonkin verran reissuni aikana, annoin osan pois ja osasta kokkasin. Vielä on alkuja, mutta ei mitenkään huimaa ole ollut tuotanto taimien määrästä huolimatta. Saisi vielä lisää tulla.  

Lounas

Lenkkipolun maisemia.

Nyt kutsuu taas tuo lenkkipolkuni, pitää päästä aivoja ja kehoa tuulettamaan. Hyvää sunnuntaita ihmisille!