perjantai 30. joulukuuta 2016

Liikaa aikaa

Piti tehdä joulubloggaus mutta en tehnyt. Jotakin jäi luonnoksiin roikkumaan julkaisematta. Miten joulu meni? Haimme kuusen, oli vähän paketteja, söimme hyvin, ruoat onnistuivat tänä vuonna mainiosti eikä jäänyt hirveästi yli. Isännän porukat kävivät joulupäivänä syömässä, sekin oli kiva. Kinkku onnistui hyvin ja lopun sain upotettua kätevästi hernekeittoon, perinteisesti. Kärsin lonkkakivuista, mikä ei ollut kiva. Nyt kärsin liiallisesta vapaa-ajasta joka aiheuttaa liikaa ajatuksia päähän joka aiheuttaa ahdistusta. (liikaa aikaa murehtia kaikkea epärealistista) Joka joulu sama juttu. Vapaa-aikaa toivoo ja odottaa kuin kuuta nousevaa, sitten kun on puoli päivää löhönnyt sohvalla toteaa, ettei tämä ollutkaan minun juttuni. Tarvitsen tekemistä, eikä siihen helpota autottomuus. Raskausvaivat ovat olleet jonkin verran rajoitteena liikkumiselle (lonkka) joten kävellenkään ei pääse kovin pitkälle. Yhtenä päivänä sain auton käyttöön ja silloin kävin tekemässä savitöitä työmaalla. Ihan kivaa oli sekin, tehdä vaihteeksi jotain ihan itselle ja omasta inspiraatiosta.

Olen nyt suunnitellut aika paljon tehtäviä ja tunteja keväälle, jotta työt menisivät kivemmin ja olisi ideoita mistä ammentaa. Paljon on työtä tuntien suunnittelussa ja jotenkin sitä omat vajavuutensa tajuaa vahvasti, ne heikot kohdat, joissa tarvitsisi kehittyä ja osata paremmin. Toisaalta taas, ehkä voi kehittyä mutta ehkä voi ammentaa enemmän siitä mitä osaa eikä ainakaan vähätellä sitä. Vaikeaa. Tarvitseeko myöskään kaikkea osata? Sitäkin olen miettinyt viimeaikoina. Kuitenkin, tulosta on tullut ja olen saanut paljon tehtäviä valmiiksi, joista on varmasti hyötyä tulevillekin vuosille! Myös taannoinen koulutus materiaalien toimittajaltamme oli aivan huippu, siellä sai tutustua uusiin materiaaleihin ja niiden käyttöön. On kyllä hyvä fiilis siitä, että olen saanut tehtyä suunnittelua. Se on ollut itselle vaikeaa.

Kun jo nyt on aika valas olo, niin mitenköhän valas sitä on toukokuussa. Maha kasvaa tasaiseen tahtiin ja ihmettelen tässä vaan kaikenmoisia oloja ja vaivoja. En ole koskaan painanut niin paljon kuin nyt, vaikka painonnousu onkin ollut ihan normaalin rajoissa. Oikea lonkka on tosiaan vaivannut, epäilen kyllä siinä vanhaa kunnon iskiasta kun löytyi kipeä hermo. Kylmäpussia ja lepoa lähinnä nyt siihen. On se jo aika paljon helpottanut niiltä päiviltä, kun en saanut sukkaa jalkaan. Uusimpana ihanuutena levottomat jalat, joskaan ei ole vielä kovin paha mutta varsin outo vaiva sekin. Siis yleensä nukahtaessa tuleva pakonomainen tarve liikuttaa jalkoja. Sellaista kihelmöintiä jalkapohjissa, "levottomuutta". Niskahartiat on myös aika jumissa ja niitä olen koittanut hieroa iltaisin ja tehdä liikkeitä että saisi veren kiertämään. Kaurapussi on myös kiva kaveri. Jos pitää jotain positiivista tästä repiä niin pahoinvointi on helpottanut enkä edes oksentanut kertaakaan. Tähän asti siis suht vähällä kuitekin selvitty. Rakenneultrakin lähenee, vielä pari vkoa ja sitten nähdään taas mitä siellä on kehittymässä. Se kyllä jännittää kovasti myös. Aika menee hurjan äkkiä! Yritän myös nauttia tästä ajasta vaikka aika paljon tässä on ollut niitä pelkojakin. Ehkä se kuuluu asiaan. Iso elämänmuutos tulossa. Väkisinkin mietityttää että miten sitä osaa ja pärjää ja jaksaa ja selviää. Sitten sen näkee. Päivä kerrallaan...

Eilen pakottauduin pienelle sauvakävelylenkille kun pää tuntui kipeältä ja ärsyynnyin sakoista, jotka peltipoliisi lähetti. Vaikken pitkää lenkkiä uskaltanut lonkan takia, niin kyllä se vaan hyvää teki. Olen yrittänyt joka päivä käydä pihalla edes vähän, vaikka toisinaan kehtuuttaa niin paljon. Musta maa ja tympeät säät ei ole houkutelleet. Vaikka kyllä tässä yksi päivä aurinkokin paistoi.

Meille on kummipoika tulossa viikoksi hoitoon ja kyläilemään. Autottomuus hiukan rajoittaa meidän puuhailua, mutta eiköhän keksitä kaikkea kivaa täällä kotosallakin. Olin suunnitellut ainakin askartelua ja taiteilua tietysti. Kummipoika on myös hyvä testihenkilö kurssisuunnitelmilleni! Voinkin toteuttaa tehtäviäni hänellä ja arvioida sopiiko tehtävät eskari-ikäiselle vai vanhemmille. Hahaa! Ovela suunnitelma! Ehkä voitaisiin leipoakin jotakin yhdessä. Jonkinlaista eräilyä olisi kiva harrastaa, jos ei muuta niin makkaranpaistoa pellolla ainaskin. Tulee varmasti kiva viikko :)  

Nekon kanssa käytiin joulupäivänä valjastelemassa pihalla. Mummeli oli ensin intoa piukassa ja paineli huurteisella nurmikolla menemään. Sitten aika nopeasti taisi tulla tassujen kylmä ja Neko meni ovelle ja pyysi sisälle. Fiksu katti. Kissat on viettäneet aikaa olohuoneeseen sijoitetussa pahvilaatikossa. Se on ollut ihan joulun ykköslahja. Pahviloota. Siellä nukkuu joku kokoajan. Jos Nuhru lähtee, Misaki painuu tilalle. Sitten mummo. Eilen kammattiin kaikki kissat, varsinkin mummukka oli kampaamisen tarpeessa. Sillä kun on tuo pitempi turkki joka nöyhtääntyy takuille helpommin. Aika tollot lähtikin taas karvaa. Muutoin kissat on voineet hyvin pientä talvitylsistymistä lukuunottamatta. Ehkä päästän kissat taas piipahtamaan tarhaan tänään. Ei ne siellä kauaa viihdy kun on kylmää, mutta haluavat käydä tsekkaamassa. 

No sellainen ajatusvyöry tälläkertaa. 

HYVÄÄ UUTTA VUOTTA KAIKILLE LUKIJOILLE <3 Saakoon se olla aivan ässä jokaisen elämässä. Meillä se tulee olemaan ainakin ikimuistoinen!

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Möykkyspallo


Heippa. 

Meille tulee vauva. Laskettu aika on toukokuun lopussa. Tässä viime kuukaudet koitettu sisäistää tätä asiaa ja ajatusta, että meistä tulee äiti ja isä. Aika hurjaa se on. Ultran jälkeen on jo uskaltanut ajatella jotain positiivisiakin, alkuun olin tosi varovainen. Jotenkin vahvana mulla oli ajatus, että miksi me saataisiin terve lapsi tai miksi juuri meillä onnistuisi, jos jollakulla muulla menee kesken tai tulee jotakin. Että miksi me oltaisiin ne onnellisten tähtien alla olevat? Ajattelin, että se on realismia, siskot sanoi että realismia on optimismi kun lähtökohdat on hyvät. Ei periytyviä sairauksia, en tupakoi/ käytä päihteitä, ei ole ylipainoa, liikun ja syön hyvin, siskoilla terveet lapset yms. Jouduin nöyrtymään, pessimismi vie ilon. Minulla on taipumusta murehtimiseen, sen tiedostaen hyvä mennä päivä kerrallaan eteenpäin. 

Jotenkin vähän pelotti myös julkaista sosiaaliseen mediaan. Tietysti mikään pakko ei ollut, mutta sitten haluttiinkin. Ajattelin, että jos meneekin kesken tai tulee jotain. Mutta sekin on elämää, jos niin kävisi. Ei sitä tarvitsisi hävetä tai häveten ajatella. Silloinhan sitä ihmisten tukea tarvitseekin. Miksi me suomalaiset (karkea yleistys) halutaan surra ja murehtia yksin, eikä nähdä ketään, silloin kun tuska on suurin? Eikö se puolittuisi jos olisi joku, siinä vaan? Ollaanko me "kell onni on, onnen kätkeköön"- kansaa? Vai jaettu ilo, kaksinkertainen ilo? Häkellyttävän paljon onnitteluja ja ihania viestejä tullut ihmisiltä. Ja ihan ovelle saakka on kannettu äitiyshousua ja leikkikaarta! Huippua sekin. Ollaan saatu jo tosi paljon lahjoituksena vaatetta ja tarviketta vauvalle. Oon huippukiitollinen kaikista! Jos tuon kaiken olisi joutunut ostamaan, olisi se aika tikki ollutkin taloudellisesti. Kiitos ihanat <3 

Minua on puhutellut Johanneksen evankeliumin sana: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta." Meille on annettu, enemmän kuin on voinut toivoa. Vaikeuksienkin kautta, niidenkin hetkien kautta, kun on tuntunut että elämä musertuu päälle. Jotenkin tuntuu, että Jumala on tyhjentänyt mun maljan pohjamutia myöten niin, ettei mulla ole ollut mitään mistä pitää kiinni tai mitään annettavaa kenellekään, sen jälkeen se malja on pyyhitty puhtaaksi ja sitten Hän on halunnut täyttää sen jollakin ihan muulla. Miksi? Koska olemustaan hän ei voi kieltää. Joka kerta kun likaisin saappain tulen Herrani eteen ja sanon, että eipä menny niinku Strömsössä, hän sanoo että Tule. Ei ruoski, eikä käske pois. Jotenkin sitäkin oon ajatellut, että olenko valmis ottamaan Herrani kädestä myös hyvän? Rohkenenko omistaa lupaukset ja sen kaiken hyvän itselleni, mitä hän haluaa myös antaa? Tällä historialla ja mentaliteetillä on helpompi ajatella, että sitä tää uskonelämä (ja elämä ylipäänsä) on upottavassa suossa tarpomista loppuun asti, että just ja just autetaan nenä pysymään siinä pinnan yläpuolella. Ehkä se ei ole niin, vaan minun pitää myös uskoa se hyvä itselleni todeksi. Niistä vaikeimmista jutuista on puristunut esiin jotakin parempaa. Masennuksen kautta on ollut pakko työstää omaa ajatusmaailmaa ja omaa parisuhdetta. Pakko ollut puhua niistä raadollisimmista ajatuksista ja tunteista puolisolle. Sitä kautta onkin saaanut parisuhteessa tulla lähemmäs toista. Ihan sydämelle asti. Ei teeskentelyä kun oikeaa yhteyttä.

Nyt on tilanne taas ihan uusi. Uutta elämää kehittyy siellä salassa. Siellä sitä punotaan valmiiksi. Sekin on osittain uskon asia vaikka Suomessa onkin törkeän hyvä neuvola ja sairaanhoito. Ollaan jo nähty ja kultu elämän alku. Mutta silti, se vaatii uskoa, että kaikki menisi hyvin. Läheisten rukouksia. On tää elämä vaan aikamoinen mysteeri. 

Tädille terkut, että kohta sitä tarvitaan kastemekon kirjailijaa! :) Siskon pojan nimi puuttuu vielä ja sittenhän siihen jos Luoja suo, kesällä lisätään "Möykkyspallo."

Ihanaa joulun odotusta kaikille, meille Möykkysenkin odotusta.