perjantai 26. toukokuuta 2017

Meitä on kolme

Heippa!

Tuntuu, kuin viime postauksesta olisi ikuisuus, niin paljon on ehtinyt tapahtumaan viime aikoina. Vauvamme "Paukkus-Paavo" syntyi sitten 3 viikkoa etuajassa 10.5. En ehtinyt enää paljon kärvistelemään raskausvatsan ja vaivojen kanssa, kun lähtö jo tulikin. Toisaalta ajattelen, että hirmu hyvä oman mielenterveyden kannalta, että vauva syntyi etuajassa. Toki siinä on ollut myös omat haasteensa, keltaisuutta ja väsymystä vauvalla. Toinen on niin pieni, että kaikki vaatteet on vielä isoja. Imetys on ollut alkuun haasteellista. Kahdessa viikossa olen kokenut niin suuren mullistuksen elämässä (ja tietysti isäntä myös, mutta minulla + synnytys) että aivot ei tahdo pysyä  mukana. Tuntuu kuin ekat viikot olisi kestäneet vuosia, niin paljon uutta opittavaa on tullut. Tasapainon hakemista monella tapaa nämä vauvaperheen ensiaskeleet.

Tässä kerron synnytyksestä, jos et halua lukea, skippaa seuraavaan kappaleeseen. Ainoat oireet mitkä ehkä kielivät synnytyksen alkamisesta oli aamulla mahan sekaisin meneminen ja yksi menkkamainen jomotus alavatsalla. Minuahan ei supistellut koko raskauden aikana kertaakaan, joten se oli ihan ensimmäinen. Lisäksi minulla oli vahva tunne, että tänään tapahtuu jotain, että päivä on jotenkin erityinen. No, olo meni ohi ja puuhasimme isännän kanssa kaikenlaista päivän aikaan. Käytiin vähän pidemmällä kävelyllä jne. Olo oli suht hyvä, ei ollut mitään normaalia isompaa tukaluutta tms. Sitten olin menossa nukkumaan yhdentoista korvilla illalla ja viestittelin vielä tyttökavereilleni, kun sitten juuri olimme sanoneet heipat, tunsin että lapsivettä alkoi mennä. Pomppasin ylös sängystä ja vedet kyllä meni niin selkeästi, ettei ollut mitään epäilystä mitä tapahtuu. Viestitin äkkiä tytöille vielä, että nyt meni vedet, lähtö sairaalaan tuli. Meillä täällä on ohjeistus, että lähdetään heti sairaalaan jos lapsivedet menevät. Jännitti aika kovasti siinä kohtaa. Oli muuten pakkasta yöllä, sillä isäntä joutui skrapaamaan ikkunat lähtiessämme. Ajeltiin rauhassa sairaalaan, ei ollut vielä mitään kipuja. Sairaalassa mentiin käyrille kuuntelemaan vauvan sydänääniä ja pieniä supistuksia tuli siinä kohtaa. Mentiin vielä tarkkailuun ja koitettiin nukkua. Yöllä ehkä kolmen neljän aikaan supistukset alkoivat tihenemään ja tuntumaan kovemmilta. Pyysin lämpöpakkauksia helpottamaan kipua. Joskus neljän/ viiden aikaan en enää jaksanut kipua ja siirryimme synnytyssaliin. Siellä oltiin vielä käyrillä ja sen jälkeen menin vielä kuumaan suihkuun, jossa en kuitenkaan viihtynyt kauaa, pelkäsin kuuman aiheuttavan pyörryttävää oloa. Supistukset alkoi olla aika voimakkaita ja kipeitä. Kätilö ehdotti opiaattia lihakseen pistoksena ja suostuin. Sain myös ilokaasua, jota otin ensin tosi varovaisesti supistuksen aikaan, koska pelkäsin pahoinvointia, jota ei kylläkään tullut koko synnytyksen aikana. Jossain tällä välillä katosi ajantaju ja ilokaasu pisti pään aika sekaisin. Samalla vaihtui päivävuoro ja kätilö sekä opiskelija. Tässä kohtaa olin jo todella kipeä ja enkä oikein osannut sitä "pöhnältä" ilmaista. Isäntä kiikutti mulle vettä ja mustikkakeittoa, janotti hirveästi kokoajan. No, sitten sain kohdunkaulan puudutteen, joka ehdittiin juuri ja juuri antaa, koska kohdunkaula oli avautunut jo 7-8 cm yhtäkkiä. Lepäsin ja nukuin puudutteen jälkeen, se auttoi sen verran kipuun. Sitten alkoi ponnistusvaihe, jossa apuna oli lähinnä ilokaasu, muuta puudutetta ei ehditty enää laittaa. Ponnistusvaihe kesti 17 min ja oli elämäni kovin koitos. Kipu oli kovaa ja jouduin tekemään ihan kaikkeni, että kaveri saataisiin maailmaan. Puristin isännän kättä niin, että tuli varmaan mustelmat. Kätilöt tsemppasivat ihanasti ja valoivat uskoa, joka oikeasti auttoi siinä tilanteessa. Pari kertaa taisin sanoa, että en enää pysty enempää, että nyt sattuu tosi paljon. Kätilöt myös sanoivat missä vaiheessa kannattaa ponnistaa ja missä vaiheessa vetää henkeä, koetin noudattaa ohjeita parhaani mukaan, vaikka pää olikin äärimmäisen sumea. Sitten kätilöt sanoivat, että nyt se vauva syntyy ja kehoittivat katsomaan, sanoin vaan että en pysty! Vauva päästi ensimmäisen huudon jo ennen kuin oli edes kokonaan maailmassa. Helpotus oli aivan valtava, kun vauva nostettiin siihen mahan päälle ja ajattelin, että nyt se on ohitse. Kuitenkin istukan irtoamisen kanssa oli ongelmia ja vatsaa jouduttiin painamaan tosi kovasti päältä. Siihen sain ottaa ilokaasua, että kestin. Se tuntui aika kovalta vielä synnytyksen päälle. Vasta reilun tunnin päästä istukka irtosi painamalla, siinä kohtaa oltiin jo valmiit lähtemään leikkaussaliin, mutta onneksi ei. Muutamia tikkejä sain ja menetin verta litran istukan takia. Myös napanuorassa oli solmu ja istukka hieman kalkkeutunut, ehkä näistä syistä oli hyvä, että vauva syntyi etuajassa, jos istukan toiminta oli vähän heikentynyt. Sitten isäntä sai evästä ja kahvia ja minäkin sitten jonkin ajan kuluttua. Ikinä ei ollut siskonmakkarakeitto maistunut niin hyvälle. Ja jäätelö ja kahvi. Sen jälkeen kätilö auttoi meikäläisen vessaan ja pienet lappupesut tehtiin, sitten vauvan ja isännän kanssa perhehuoneeseen. Kunnolla suihkuun pääsin vasta seuraavana päivänä. Peilistä ihmettelin pieniä pilkkuja kasvoissa ja rintamuksessa, ne olivat kuulemma verenpurkaumia, jotka olivat tulleet ponnistusvaiheessa. Synnytyksen kokonaiskesto oli 8 h ja ponnistusvaihe 17 min. Ensisynnyttäjäksi siis nopea synnytys!

Olimme viisi päivää sairaalassa, vauva joutui valohoitoon ja sokerit oli alhaiset. Nämä päivät kului aika usvassa itseltä ja toipuessa. Kuitenkin heti piti alkaa hoitaa vauvaa ja yöunet jäi vähille. Onneksi isäntä piti vauvaa iholla aina kun minä nukuin ja vaihtoi vaippaa sujuvasti jo sairaalassa. Kätilöt oli mukavia ja auttoivat. Oli luksusta saada hakea valmista ruokaa. Lisämaitoa annettiin kun Paukkunen oli niin pieni ja väsynyt, eikä maito ollut vielä noussut. Siitä stressasin alkuun kovasti, vaikka kätilöt tsemppasivatkin, että se on hyvin normaalia, niin kuin keltaisuuskin.

Nyt kahden viikon päästä synnytyksestä oma vointi on suhteellisen hyvä. Pääsen liikenteeseen hienosti ja imetys on alkanut sujua. Mielialoissa on ollut tosi rajua vaihtelua, mikä vähän on pistänyt huolestuttamaan. Onneksi isäntä on ollut kotona hoitamassa ja auttamassa ja pärjää vauvan kanssa todella hyvin. Nukutaan päiväunia yhtäaikaa vauvan kanssa ja välillä niin, että toinen hoitaa vauvaa ja toinen nukkuu. Väsymys on ollut joinain päivinä aivan maksimaalista ja senkin takia mieliala ollut matalalla. Vauvan paino kuitenkin lähti nousuun ja keltaisuus laskuun. Jouduttiin käymään verikokeella muutamaan kertaan ja lastenpolilla. Se oli rankkaa alussa myös.

Nyt vaan opetellaan, opetellaan ja opetellaan. Tarvitaan tuhatmäärin armollisuutta itseä kohtaan ja kykyä antaa tunteiden ja itkun tulla ja mennä. Ja luottoa itseen vanhempana. Että me opitaan yhdessä ne tavat, jotka on  meidän perheessä parhaat ja toimivat. Että vauva ei mene rikki ja minä osaan tehdä ne päätökset, joita tarvitaan vauvan suhteen. Turhaan murehdin kiintymyssuhteen rakentumista, kun sain vauvan syliin ajattelin, että tämä on parasta, mitä olen ikinä saanut aikaan. Jotakin minusta ja isännästä. Valtavan suuri ihme ja siunaus elämässämme.

Ystävien ja läheisten tuki on ollut myös ensisijaista. Olen saanut soitella ja kysellä neuvoja ja apuja. Sukulaiset ovat käyneet katsomassa ja hoitamassa vauvaa, niin että ollaan saatu huilata vähän isännän kanssa. Kaikki ruoanlaitto/ siivousapu on ollut niin tärkeää ja tervetullutta. Itsellä välillä jo aivan mökkihöperö olo, niin ystävien vierailut on piristäneet, vaikka olenkin ollut ehkä itkuinen ja hormonipöllyissäni.

Nyt toivon, että elämä tasaantuu sitä mukaa, kun itse paranee ja toipuu. Kuitenkin kaksi viikkoa on tavattoman lyhyt aika ! Nyt jo hämmästelee, että synnytys on ohitse ja selvisin siitä, pystyin siihen ja miten nopeaa toipuminen kuitenkin on ollut.

Kaikki esirukoukset on olleet ja ovat edelleen minulle ja meille tavattoman tärkeitä. Varsinkin rukousta mielialojen tasaantumisen puolesta, sillä pelkään jonkin verran synnytyksen jälkeistä masennusta. Kiitos pienimmästäkin huokauksesta puolestamme. Uskon, että rukoukset myös auttoivat synnytyksessä.

Jos jonkun neuvon antaisin odottavalle/ vasta synnyttäneelle äidille, niin niin helppo kuin se on sanoa (mutta vaikea toteuttaa käytännössä) on että älä stressaa, kaikki järjestyy, pärjäät kyllä. Tukiverkkoja on olemassa ja asiat järjestyvät. Rohkeutta <3

Sellaista meille kuuluu nyt. Hektistä arkea, vauvan nuuhkuttelua ja kaiken oppimista. Kevättäkin olen käynyt pihalla ihmettelemässä ja se olikin räjähtänyt suorastaan meidän sairaalassa oloaikana. Kaikki vihertää, nurmikkoa täytyy jo leikata  ja kirsikkapuu kukkii kilpaa kirjopikarililjojen kanssa. Hieno kesä tulossa <3

Terveisiä kaikille meiltä. Elämä voittaa <3

7 kommenttia:

  1. Lämpimät onnittelut teille koko perheelle! Toivottelee Sesse.

    VastaaPoista
  2. Lämpimät onnittelut koko perheelle!
    Syntymä ja synnyttäminen on niin ainutlaatuinen tapahtuma, että kyllä sitä vähän saa ollakin sekaisin ja ihmeissään. Nuuhkuttele sitä ihanaa pientä pakkausta minunkin puolestani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Vauvaa nuuhkuteltu runsain määrin ja pussailtu myös. :D Kyllä uskomatonta ajatella, että selvisin synnytyksestä ja miten nopeasti kroppa on lähtenyt palautumaan...

      Poista
  3. Onnea Onnea Onnea! Syöminen ja nukkuminen on nyt tärkeää teille molemmille. Äidin on myös juotava riittävästi, että maitoa erittyy.
    Vanha konsti oli kotikalja, sitä kun hörppäsi niin tuntui että maito herahti. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilie. Koitan syödä ja huoltaa itseäni aina kun vauva nukkuu. Vettä pullossa kokoajan. Kotikaljastakin olen kuullut ja sitä join synnärillä, on vaan kovin pahaa mielestäni. Nyt jo sujuu imetyskin hyvin :)

      Poista
  4. Oi onnea sinulle ja koko perheelle! Meilläkin oli molemmat pojat syntyessään keltaisia, ja kesällä syntyneelle esikoiselle annettiinkin aurinkokylpyjä ikkunan edessä. Voimia sinulle!

    VastaaPoista