torstai 22. kesäkuuta 2017

Tänä kesänä antaa kaikkien kukkien kukkia

Olen oppinut jokaisen ostos tv:n mainoksen ulkoa. Kämppämme on muuttunut kaikenlaisten tavaroiden ja kuivan ja likaisen pyykin hautausmaaksi. En enää tiedä mitä jääkaappimme sisältää tai kuinka monta päivää tai viikkoa vanhaa maito on. Saattaa se olla tuotu eilenkin kaupasta. Päivät leijuvat käsittämättömästi ohitse, välillä tuntuu että jostain tapahtumasta on ikuisuus ja siitä onkin oikeasti vain viikko tai pari päivää.

Olen oppinut niin paljon viimeisen kuuden viikon aikana. Tuntuu, että olen vanhentunut kymmeniä vuosia ja käynyt sellaista prosessia läpi, joka on repinyt minut auki ja vereslihalle. Toisina päivinä kuulen vauvan itkua, vaikka hän ei edes itkisi. Toisina päivinä voisin vain pitää vauvaa sylissä ja katsella kasvoilla vaihtuvia ilmeitä ja miettiä, miten onnistuttiin saamaan aikaan jotain niin hienoa. Että jos ei elämässä muuten ole mitään aikaan saanut, niin edes tuon kääryleen tuossa, joka katsoa napittaa silmät isona.

Koskaan elämässäni en ole ollut niin iloinen pierusta, röyhtäisystä tai kakasta. Voi kuulostaa kornilta, mutta niin se vain on. Pieru on onni, koska se on pois pienen suolistosta vääntämästä ja aiheuttamasta lohdutonta rääkymistä yöllä kello 1. Kovaa itkua, johon ei auta mikään muu kuin aika, joka kuluu siihen, että ilmakupla liikkuu suolistossa eteenpäin. Silloin hyssytellään, keinutellaan, pidetään vatsallaan, vaihdetaan asentoa, pumpataan jalkoja, hierotaan masua ja jalkapohjia, lauletaan ja jutellaan ja rukoillaan. Sitä olen myös tehnyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin elämässäni. Rukoillut.

Välillä sitä on paniikissa kun ulkona tuulee ja vauva on vaunuissa. Välillä miettii vetääkö kämpässä tai pesikö äskeinen vieras kätensä, ennen kuin tuli kylään. Välillä et ehdi edes vessaan käymään, kun onkin jo seuraava syöttö. Askare tai asia, mitä olet alkanut tehdä jää kesken. Niin se vain on. Eikä se haittaa. Pieni elämä tarvitsee ravintoa, hoivaa ja huolenpitoa.

Tämä on elämäni rankin kokemus tähän asti. Elämäni rankin koulu. Ja elämäni suurin asia. Pau. Hän joka on minun lihaa ja vertani. Välillä koen niin suurta riittämättömyyden tunnetta, että tuntuu kuin olisin tehty siitä. Ettei mitään muuta olekaan.

Oma toleranssi on alentunut, ehkä unenpuutteesta tai muuten vain siitä johtuen, että vihdoin ja viimein joudun ajattelemaan omaa ja vauvan parasta. Pystyy sanomaan ei. Nyt ei käy, että tulette kylään. Ei, nyt en pysty tulemaan, auttamaan, tekemään. Ja jos tulee paha mieli, senkin uskaltaa sanoa. Nyt en tykännyt tästä tai tämä palvelu oli huonoa. Vauva on kyllä myös aika hyvä jäänrikkoja. Ihmiset tulee kaupassa juttelemaan. Kurkistaa koppaan, kysyy ikää. Labrassa käydään läpi vauva-aikoja vanhempien mummujen kanssa. Mikä kenelläkin on toiminut. Imetitkö, nukkuiko vauva vieressä, huusiko yöllä. Jotenkin ihanalta tuntuu, että ihmiset ottaa rohkeammin kontaktia ja hymyilee helpommin. 

En jaksa kiillotaa mitään pintoja vaan kirjoitan mitä tunnen. Kun itku tulee neuvolassa, kaupassa, yöllä ja päivällä. Välillä itketään kilpaa vauvan kanssa. Mitä se on kun maito nousee rintoihin ja niitä pakottaa. Mitä se on kun väsymys on niin massiivinen, ettet pysty muodostamaan järkeviä lauseita, tiedä viikonpäivää tai osaa sanoa mitä olet puhunut kenenkin kanssa. Tai et ole käynyt suihkussa kahteen päivään, puhumattakaan tukan kampaamisesta. Ja mitä se on kun herää unilta ja vieressä makaa pikkuinen ukko. Ukko, joka on puhdas, sillä on puhdas vaippa, se on tankattu täyteen maitoa, röyhtäytetty ja pierujumpattu ja se nukkuu tyytyväisenä ja söpönä ja lämpöisenä pienenä pakettina siinä vieressä. Kun sydän tyyntyy pikkuisen vieressä, voi todeta että kaikki on hyvin.

Nyt ymmärrän miksi se ystävä, jolla on lapsi, lähettää aina ääniviestejä ja miksi hänen viesteissään on niin paljon kirjoitusvirheitä. Yhdellä kädellä oppii tekemään todella paljon kaikenlaista. Kerrankin on hyötyä siitä, että olen aina ollut nopea syömään. Toisina päivinä lounasta ehtii syömään vasta puoli kolmelta. Eipä ihme jos imettävät äidit laihtuvat. Ei ne kerkee syödä. Ja sitten ne ei uskalla syödä mitään, mistä voi tulla vauvalle vatsanpuruja.

Miten suuri ihme se joka kerta on, kun on neuvola, lääkäri tai joku muu sovittu meno, jossa on oltava johonkin kellonaikaan, että sitä oikeasti on paikan päällä ja koettaa vaivihkaa tarkistaa, onko hupparin olkapäällä puklu ja sukat nyt voi suosioilla olla eriparia. Kunhan on sukat. Ja kengät. Ja sitten lopuksi katsoo kännykästä, oliko paikka ja aika oikea.

Sitäkin se äitiys on, että joudut menemään toiseen huoneeseen, kun vauvalta otetaan verikoe. Murehdit painonnousua, riittääkö rintamaito, miten pitää tuttipullo pestä ja missä välissä ehtii lämmittämään maidon.

Turvallisesti ollaan keinahdettu niiden tukiverkkojen varaan, joita viriteltiin jo raskausaikana. Kyllä niitä ihmisiä on, jotka tulee pesemään meille pyykkiä, jos vaan osaa pyytää. Ja onneksi on äiti. Nyt sitä ymmärtää miten tärkeä se äiti on. Ja kunpa se asuisi lähempänä kuin 300 km päässä! Toiset ihmiset on ihan yksin. Meillä on paljon tukijoita, ystäviä, sukulaisia, isäntä hoitaa vauvaa niin paljon kuin ehtii. Niistä ystävistä on kiitollinen.

Priorisoinnin on myös oppinut vahvasti. Tärkeintä on vauvan hoito, sen jälkeen tulee oma syöminen, juominen, vessassa käyminen ja saunaan pääseminen on jo ihan luksusta ja yleellisyyttä. Laskujen maksu tietysti on aika tärkeää myös. Välillä vaan tuntuu, ettei ehdi yhtään mitään. Toisena päivänä sitten sitä on jopa imuroinut.

Tänä kesänä meidän puutarhassa ja kukkapenkissä saa kaikki kukat kukkia. Rönsyleinikilläkin on ihan kaunis keltainen kukka tiedättekös. Mietin tuossa josko ehtisi käydä kesäkukkaseosta heittämässä kasvimaalle ja toivoa, että sieltä rikkaruohojen seasta saattaisi nousta jotain pintaan. Katsotaan.

Tätä elämä on. Valoa, varjoa. Iloa, surua, kasvamista. Ja kasvaminen tietää kasvukipuja. Ei se kivaa ole, mutta vain kasvun kautta tulee esiin uutta ja kuoriutuu pois vanhaa. Se on prosessi, missä vanha kuolee ja uusi tulee esiin. Koskaan se ei voi käydä kivuitta. Tavattoman paljon tarvitaan armollisuutta ja luottamusta. Elämä kantaa, minä osaan sittenkin ja mitä en osaa, minä opin. On lupa olla väsynyt. On lupa olla uupunut. On lupa kokea kaikki ne tunteet, jotka tulevat. Ne ovat kuin aalto, joka nousee ja särkyy rantaan. Tulee ja menee. Suurimmassakin ahdistuksessa ja huolessa on lupaus, että ne menevät ohitse. Kaikella on aikansa.

Iloa, valoa ja lämpöä jokaisen juhannuksee. Jos ei pihalla, niin sydämeen <3