tiistai 20. marraskuuta 2018

Arki, äitiys, epäonnistuminen vs. onnistuminen

Arki vaatii melkoista organisointikykyä nykyisin. Lapsen tarpeet tulee ensimmäisenä. Pitää olla ruokaa. Mieluusti ravitsevaa sellaista. Se vaatii suunnittelua, kaupassa käyntiä ja toteutusta. Tämä kaikki pitää toteuttaa ajalla, jota voi olla haastava löytää. Kaupassa käynti pitää tehdä lapsen kanssa, hoitopäivän jälkeen tai miten nyt milloinkin osuu. Ruoanlaitto pitää tapahtua nopeasti. Siinä ei jäädä hauduttelemaan kun jälkikasvu huutaa nälkäkiukkua vieressä. Kissat pitää hoitaa. Erikoisruokaa munuaisvaivaiselle, aina tilattava netistä. Onneksi paketti tulee äkkiä.

Aikaa vie lapsen hoitoon vieminen, kuulumisten päivittäminen, hoitorepun sisällöstä huolen pitäminen eli vaatehuolto. Siihen kuuluu myös alituinen pyykkääminen ja kuivattaminen. Aikatauluttaminen on aika ehdotonta. Jos täytyy tehdä jotain ylimääräistä hommaa, mennä hierojalle tai käytävä hammaslääkärissä, pitää miettiä mihin saisi lapsen siksi aikaa. Liikuntaakin pitäis ehtiä harrastamaan ja pitämään itsestä huolta. En yhtään ihmettele, että vanhemmat on väsyneitä. Kaikki aika ja energia menee jälkikasvun hoitoon, se on viiden minuutin jumppa ennen iltapesuja tai sitten lenkki lapsen ja rattaiden kanssa hoitopäivän päätteeksi. Kuitenkin, lapsen kanssa tehtävät jutut on välillä aikamoista säätöä. Olisi kiva heittää äkkiä paketti postiin, mutta kun on lapsi, ei se niin helposti onnistukaan. Ensin pitää pukea jälkikasvu, sitten itsensä. Muistaa ottaa paketti, sulloutua autoon, sulloutua ulos autosta, ottaa lapsi mukaan, yrittää estää ettei se ehtisi aiheuttaa täydellistä kaaosta postissa, kepolotella paketti postiin ja sitten taas sulloutua autoon. Kyllä se onnistuu, joskus vähemmänkin kivuttomasti, toisinaan aikamoisella säädöllä.

Olen miettinyt, että ainoastaan yksi kaverini (jonka tapasin sattumalta kauppareissulla) on tarjonnut apua lapsen + ostosten kanssa kauppareissulla. Ei edes raskausaikana kukaan kysynyt, tarvitsenko apua kun oli vaikeaa nostaa ostoskasseja autoon. Ei edes vieressä seisovat useinkaan avaa ovea, kun rattaiden kanssa yrittää ängetä vaikka kirpparille. (Ei tartte auttaa! Kyl mä pärjään! Joo tottuuhan sitä kaikkeen... Mutta yllättävän moneen liikkeeseen on vaikea mennä rattaiden kanssa. Entä sitten pyörituolissa olevat...) Siitä tulee vähän surulliseksi. Ja mietin vain, että voin ainoastaan itse toimia eri tavalla. Kerran kysyin kauppareissulla yhdeltä äidiltä, jolla oli pienokainen mukana, tarvitseeko hän apua ostosten kanssa. Ei tarvinnut. Kuitenkin kysyin. Kysykää ihmiset. Kysykää niiltä kanssaihmisiltä, tarviitteko jeesiä? Voinko auttaa jotenkin? Vaikka sitten vastaus olisi ei, mutta kysykää silti. Siitäkin tulee hyvä mieli, että joku kysyy. Itse olen nyt opetellut kysymään apua lapsen hoidon kanssa. Onneksi on siunaantunut lähelle ihmisiä, joilta voin kysyä. Että pääsen sinne hammaslääkäriin. Kun on se kaksi vuotta jo pitänyt mennä.

Jotenkin minusta tuntuu, että täällä pitää näyttää, että pystyy itse. Pystyy kaikkeen vaikeaan, eikä tarvitse apua ja tukea muilta. Vaikka oikeasti tarvitsisikin. Mutta sitä ei saa pyytää, se on heikkoutta. Pitää vaan läpi harmaan kiven aina. Pitääkö? Eikö se olisikin rohkeutta ja viisautta, pyytää apua, jos sitä tarvitsee? Ja mitä se on muille, että pyytää apua joltakulta? Eikö yleensä ihmiset auta mielellään, saa siitä hyvä mielen itselleenkin. Että voi auttaa, tuntee olonsa tarpeelliseksi.

Tuntuu, että tässä ajassa yksilöä korostetaan niin paljon, että se ajaa meidät yksinäisyyteen. Perheet on erilaisia kuin ennen, ennen oli aina joku käsipari, jolle lykätä vauva hetkeksi aikaa. Nyt pitää pärjätä yksin. Tuntui mahdottomalta yrittää osallistua mihinkään äitivauvapiireihin lapsen syntymän jälkeen, kun tuntui niin vaikealle lähteä mihinkään yksin vauvan kanssa. Ja oli niin unenpuutteesta sekaisin, että ei edes järkeviä lauseita saanut muodostettua. Se hävetti. En osaa lastani nukuttaa. Toisten vauvat nukkuu läpi yön, minun heräilee kahden tunnin välein. Mikä minussa on vialla? No ei mikään. Koska se on vauva. Koska vauvat on. Vauvoja. Ihmisiä. Yksilöitä.

Jotenkin se kokemus, että epäonnistuin vauva-aikana, kun en osannut siitä nauttia, pelotti, ahdisti, väsytti, huolestutti, on hyvin raskas kivi sydämellä. Minulla on hieno puolitoistavuotias. En onnistunut pilaamaan häntä vauvana, sain sen nyytin jopa pysymään hengissä niillä voimavaroilla mitä oli silloin. Mieheni tuella. Mutta se oli todella vaikeaa, rankkaa, pelottavaa ja yksinäistäkin aikaa. Nyt tiedän, että pärjään, vaikka välillä huudan kun olen väsynyt, tai ei tahtoisi jaksaa kaikkia arjen askareita työn ja kaiken muun lisäksi. Mutta tiedän, että tästä selvitään. Samalla suren niin paljon sitä, että en osannut rauhoittua, ihailla sitä pienenpientä elämää, vaalia sitä äidin ja lapsen symbioosia. Luottaa, että kaikki järjestyy, että tämä on uusi asia minulle, aivan uusi, jonka oppii vain pikkuhiljaa. Etten ole mikään äiti heti kun vauva syntyy, eikä minun tarvitse edes olla! Miten kukaan voisi olla jonkin alan asiantuntija, ennen kuin on kokenut yhtään mitään siitä alasta?! Kun enhän minä edes tunne sitä pientä vielä. Ja nyt, se aika on jo ohi. Imetys on ohi, ensimmäinen vauvavuosi. Pahin unettomuuskin. Jäljellä on suru ja jonkinlainen trauma. Se oli todella vaikeaa aikaa. Enkä halua kokea sitä enää uudelleen. Lapsilukuni on tässä. Ajatus ja tunne siitä on todella vahva. Tuntuu, ettei sitäkään saisi sanoa ääneen. Aina joku alkaa märisemään, että odotahan vaan pari vuotta. Minun perheen on nyt tässä. Aion keskittyä tähän, tämän perhe-elämän opetteluun. En missään nimessä halua perheeseen mitään muutoksia nyt, kun tuntuu että olen päässyt takaisin jaloilleni.

Nyt minä tunnen poikani. Hän on pieni, reipas, hän hassuttelee, ilveilee, hän tykkää hevosista, traktoreista ja autoista ja kissapehmolelusta, kirjoista. Hän osaa sanoa "kynttilä" ja laulaa ihhahhaa ja tuiki tuiki tähtöstä, samalla hän näyttää miten tähti tuikkii taivaalla.  Hän on osa minun sydäntäni. Se osa, joka on aina vajaa, kun hän ei ole lähelläni. Osa, joka minun on päästettävä joskus menemään. Annettava lentää omin siivin. Rukoukseni vain on, että osaisin tukea sitä lentoon lähtöä niin, että ne siivet kantaisivat vahvoina, rohkeina. Vaikka omani eivät kantaneetkaan. Vai kantoivatko sittenkin...?

"Herra, anna minulle rohkeutta muuttaa se, minkä pystyn muuttamaan; tyyneyttä hyväksyä se mitä en voi muuttaa ja viisautta erottaa nämä asiat toisistaan."

6 kommenttia:

  1. Uskon, että olet tehnyt parhaasi vauvan kanssa niillä voimilla ja taidolla mitä sinulla on kullakin hetkellä ollut. Ensimmäinen lapsi muutenkin voi olla usein vaikein hoitaa,kun ei ole itsellä kokemusta vauva-arjesta ja läpi vuorokauden ja viikon ja kuukauden ja siitä eteenpäin hoidosta. Itsekin olin hoitanut vieraita lapsia, nuorin heistä oli kolme kuukautta, mutta kun ensimmäinen oma syntyi ja oli huono nukkumaan öisin, se oli joskus niin raskasta... Voimia ja kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!

    VastaaPoista
  2. Kiitos elämänkoulun kirkastamista ajatuksistasi, jotka ovat niin totta tänä päivänä. Apua saa pyytää ja pitäisikin, jos tuntee, että omat voimat ovat lopussa. Ja yhden lapsen perhe on ihan täysivaltainen perhe siinä missä 10-lapsinenkin. Siunausta elämäsi arkeen ja työhön sekä pian koittavaan juhla-aikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Olen ja ollaankin saatu apua, mutta sen pyytäminenkään ei ole helpoksi tehty tässä yhteiskunnassa. Odotamme joulua kovasti jo! Siunausta sinne myös.

      Poista
  3. Hieno kirjoitus tärkeistä aiheista. Muistan nuo tunteet kun olin unenpuutteesta pöpipäinen kanniskellessani koliikkiesikoistani tuntikausia ypäri taloa, että itku edes hetkeksi taukoaisi... pitkään sairastin vahvuutta, mutta kun opin pakon edessä olemaan vähän armeliaampi itselleni, niin elämä helpotti monella tapaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Voin vaan kuvitella mitä tuo koliikkilapsen hoito on. Meillä ei oletettavasti ollut koliikkia, mutta vatsapuruja ja itkuisuutta kuitenkin. Armollisuus on kyllä vaikea pala opeteltavaksi, mutta helpottaa elämää kovasti.

      Poista