maanantai 20. elokuuta 2012

Kylmän aamun apeita mietteitä

Kesäyön usvaa.

Kylmä aamu Pellonperällä. Ikkunasta näytti hämäävän kesäiseltä päivältä, mutta kun menin aamumarjoille, ei meinannut t-paidassa tarjeta. On varmaan ollut kylmä yö. Syksyn tuntua on jo ilmassa, vääjäämättä se tulee, joka vuosi. Tietynlaista luopumisen fiilistä, monessa merkityksessä. Kesästä ja lämmöstä on luovuttava, syksy ja arkinen aherrus tulee taas (sanoo hän, jolla on vielä 4 viikkoa lomaa ennen töiden alkua, mutta ei tippaakaan lomafiilistä...) talvikin, lumi, kylmä. En sillä sano, tykkään talvesta. Ehkä tänä talvena teen ladun, vaikka meidän pellon ympäri! Ja hiihdän sitä. Viime talvi meni niin, etten hiihtänyt kertaakaan. Vasta joitakin vuosia takaperin hommasin kirpparilta sukset, alkoi peruskoulun pakollisistä hiihdoista olemaan sen verran kauan aikaa, että pahimmat traumatkin lienee jo hälventyneet, kun rupesi tekemään mieli hiihtämään.

Luopumisen tuska. Tai paremminkin haikeus. On luovuttava ihmisistä, isovanhemmista, lapsuudesta ja nuoruudesta. Ei sillä, olen tuntenut itseni aina niin vanhaksi. Silti kun käyskentelin kaatosateessa ukin ja mummon tiluksilla, katsoi vanhaa ränsistynyttä saunaa, joka oli tilkitty ties millä ukin kalsareilla, miten siellä oli pimeää ja vähän tunkkaista saunoa lapsena. Silti muistan ne kerrat, kun uitiin hyisessä Kusianjoessa. Mummo ei osannut uida. Hän kävi vain kastautumassa kaiteesta kiinni pitäen.

Suru kun katselin isoa mansikkamaata, jonne mansikat tänä vuonna mätänivät, kun ei ollut ketään niitä keräämässä. Keltaisen talon ikkunat katselivat tyhjinä minua. Tästä kaikesta on luovuttava, lapsuudesta ja niistä hetkistä, joita vietin mummolassa. Niistä hetkistä, kun seikkailin kylmässä kivinavetassa, jossa oli kaksi isoa sinistä autonpesuria ja ne näytti tosi pelottavilta möröiltä. Ja käärmeet, niitä piti varoa aina kun meni talolta saunalle. Piti hyppiä koko matka, että käärmeet pelästyisivät töminää. Ukki sitten aina tappoi niitä.

Ukin kuorsaus, kun se nukkui päiväunia vihreällä sohvalla. Seinäkellon päättäväinen raksutus. Uutiset vanhasta televisiosta. Mummon hääräily keittiössä, uunissa oli ukin pyytämä jättimäinen hauki, täytetty riisillä ja luumuilla, siinä oli ruotoja. Ja hellalla kiisseli, ei sokerinen ukin sairauden takia. Kiisselissä oli mansikkaa, mustikkaa ja aina lakkoja. Otin sitä aina, vaikken koskaan oikeastaan tykännyt kiisselistä. Nyt antaisin aika paljon, jos saisin taas istua sen pyöreän pöydän äärellä ja katsella mummon hääräilyä keittiössä.

Ja minä olen yksin, meidän talossa. Kirjoitan tätä tekstiä. Olen yksin ja Neko puskee itkusta märkää naamaani, kehrää voimakkaasti ja katselee ikkunasta lintuja jotka pyrähtelevät naapurin omenapuissa. Olen yksin ja en silti ole. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti