keskiviikko 28. elokuuta 2013

Kysyy rohkeutta

Triljoonien asioiden kynnyksellä taas kerran. Pää on tuhannen palan palapeli - kuka sen kokoaisi? Niin oli joku kirjoittanut lintutornin vieraskirjaan joskus aikoinaan. Se jäi mieleen. Ensi viikolla menen uuteen työhön (ainakin joksikin aikaa, opetusten ohella) tosin ammatin mukaista eli puutarhurointia kyseessä. Opetukset on alkamassa piakkoin, joten niihinkin pitäisi jotenkin orientoitua? Nyt tuntuu, että miten tästä kaikesta taas selviää? Entä sitten kun on pimeä ja kylmä ja syksy? Pitkä talvi edessä.

Yksinhuoltajuus ei ole helppoa. Vaikka ei lapsia olisikaan. Olen ollut toista viikkoa yksinhuoltaja - neljän kissan, tusinan kalan ja yhden käärmeen äitee. Plus kodin pitäminen kutakuinkin siedettävänä ja pihassakin on viidakoitumisen estäviä toimenpiteitä tehtävä. Autoa huollatettava, veroasioita pohdittava, jostain pitäisi repiä inspiraatiota ja aiheita syksyn opetuksiin. Pää hajoilee ja hommat jää tekemättä. Onneksi on kahvi ja suklaa.

Tämän kesän työrintama on piakkoin purkissaan. Ensi kesänä minua kutsuvatkin uudet työsarat. Onhan se hienoa, mutta samalla myös pelottavaa. Kun on ehtinyt olla samassa paikassa jo kuusi kesää peräkkäin, onkin ihan eri juttu mennä jonnekin muualle. Erilaiset ihmiset, vastuut, alueet... Se kysyy rohkeutta. Onneksi epävarmuuden voi nielaista ja asioista, joista ei tiedä ottaa selvää. Pitäisi aina hokea itselleen - sinä osaat, sinä pärjäät, vaikka takaraivossa nakuttaa - ei tästä mitään tule. Olisihan se niin paljon helpompaa luovuttaa. "Ei tästä mitään tuu, lähtis kävelemään, painais oven kiinni perässään...."

Kissa makaa akvaarion lampun päällä. sillä on silmät viirussa ja hännänpää ui vedessä. Ei sillä ole elämisen murheita. Sapuskaa tulee nenän eteen kaksi kertaa päivässä, saa ulkoilla turvallisesti tarhassa ja kynnet leikataan, turkit harjataan, hampaat hoidetaan ja paijauksetkin tulevat ajallaan. Ei ole kiirettä mihinkään. Joskus sitä vaan toivoisi, että pään voisi laittaa laturiin pariksi päivää ja sillävälin mennä aivan toisilla aivoilla eteenpäin. Sellaisilla, jotka eivät niin kovasti funtsisi kaikenmoista jatkuvasti.

On tyhjiin puristetun rätin olo. Jostain revin silti vielä energiaa vaihtaa sänkyyn puhtaat lakanat. Putsaan hiekkalaatikot ja otan imurin esiin. Sitten huomaan, isoposliinikukka on avannut kukkatertun. Vedän keuhkoihin sen voimakasta tuoksua. Mikä hätä tässä on, valmiissa maailmassa?

4 kommenttia:

  1. Tsemppihali, Rekkuseni! Kyllä se siitä, päivä kerrallaan :) Ei kantsi vielä murehtia talvea, vaiks se onkin vaikeeta.

    VastaaPoista
  2. Täänks Neulixxx! Niinpä niin, se oliski hienoo ku osais ottaa päivän kerrallaan. Sitä opetellessa!

    VastaaPoista
  3. Uuden työn aloitus (uusi paikka, uudet työkaverit) on tuttua mulle ja silti joka kerta yhtä jännittävää. Vaikka välillä tuntuu, ettei tiedä mistään mitään (vaikka pitäisi) niin silti voi luottaa siihen, että asioilla on tapana järjestyä ennemmin tai myöhemmin. Älä siis murehdi... Tsemppiä syksyyn!

    VastaaPoista
  4. Hitunen: kiitos! Mun työt tuppaa näköjään olemaan aina vaan itsenäisempiä ja itsenäisempiä, siinä on hyvät ja huonot puolensa. Jos mokaa, tietää ketä syyttää...

    VastaaPoista