perjantai 19. lokakuuta 2018

Syysloma

Lapsi on kuumeessa. Äitiyden vaikeimmin kestettäviä tunteita on huoli ja syyllisyys. Toivon, että kyse olisi vaan hampaista. Nyt on tulossa lisää poskihampaita ja niiden tekeminen voi olla kovaa hommaa. Toinen sammui heti omaan petiin. Vähän jaksoi kuunnella vielä satua Pupu Tupunasta.

Saatiin Nuhru kotiin pienessä pellavaisessa pussissa. Nyt se nököttää kirjahyllyssä. En ole jotenkaan surrut niin kovasti kuin Nukan aikaan, jotenkin tuntuu syylliseltä edes sanoa näin. Jotenkin vaan tajusi, että päätös oli oikea. Nyt on stressi lauennut. Yläkerran huoneisiin voi jättää ovet auki. Niin se vaan menee.

Olen ollut töissä ja ensi viikko syyslomaa. Meinattiin lähteä mummolaan jälkikasvun kera, jos hän nyt tuosta tervehtyy. Töissä on ollut kivaa. On ollut ihanaa nähdä ihmisiä ja jutella, päästä taas tekemään ja suunnittelemaan  ja ideoitakin tuntuu olevan entistä enemmän. Kyllä sitä vaan omaa juttua kaipaa ja jotain tekemistä kodin seinien ulkopuolella.

Päätin, että en stressaa yhtään syystöistä. En tee mitään, jos ei huvita. Vaahteran lehdet ajeltiin ruohonleikkurilla ja suurimmalti osalti saatiin kasalle maatumaan. Koivut on pudottaneet nyt lehdet ja pihlajat. Niissä olisi vielä haravoitavaa, mutta jos en jaksa, en haravoi. Jotenkin on niin allerginen olo ollut syksyn, että mietin pahentaako haravointi tätä tukkoisuutta. Lehdistä pöllyää kaikenlaista ilmoille varmaan. Itiöitä yms leijuu. Jotenkin vapauttavakin fiilis, että ei ole pakko tehdä. Keväällä uudella innolla taas.

Sain silmälasit! Huomasin yhtenä päivänä, etten nää toisella silmällä kauas hyvin. Optikolle siis oli mentävä. Nyt on uudet lasit päässä. Joutuuhan näihin totuttelemaan, käyttämiseen siis ja muuttavathan nämä ulkonäköä aika paljon. Kuitenkin on kivaa, että on lasit. Tykkään. Kaikki loput rahat vaan menivät niiden maksamiseen...

Ei oikein mitään muuta ole tapahtunut täällä. Aika perusarkea lapsen kanssa. Päiväkodissa on omat kuviot ja töissä omat. Isännällä yrityskiireet. Aika on kortilla jatkuvasti, mutta sitä kai se on pikkulapsiperheessä. Kai sitä sitten joskus taas ehtii jotakin. Sentään imetyksen intensiivisyys on ohi ja vaikka se onkin haikeaakin, niin olen silti tosi tyytyväinen, että se on ohi. Kropan herruus on takaisin itsellä. Hyvä niin. Poika on kova syömään, mikä on myös ilon aihe. Olisi rasittavaa, jos joka ruokailu olisi tappelua. Niin hauskaa oli, kun tein uunissa punajuuria ja poikanen popsi niitä hyvällä halulla ja hoki "naaaam". :) Jotain sanoja jo tulee ja kovasti yrittää montaa asiaa sanoa, mutta vielä ei oikein taivu. No, ei ole kiire. Pian tulee 1,5v täyteen. Siitä ei sitten paljon olekaan kahteen vuoteen. Kyllä tää aika rientää. Mihin ihmeeseen se katoaa...

Pressutallia on väsäilty pihamaalle toiselle autolle. Pitäisi saada se pystyyn ennen talven tuloa, oliko se lupaillut ensi viikolle lunta. Soraa saatiin jo tilattua, perustukset puuttuu ja itse talli odottaa jo ulkorakennuksessa. Nyt kun vielä se aika löytyisi jostain.

Semmoisia syyskuulumisia Pellonperälle.

tiistai 2. lokakuuta 2018

Kollit on poissa

Kollit on poissa. Meillä ei ole enää yhtään kollia. Nuhru lähti autuaammille hiirestysmaille viime viikolla sen stressipissailun takia. Nyt on suruaika. Vaikka arki ei pysähdy antamaan tilaa suremiselle. On mentävä ja tehtävä. Arki repii liikkeelle, lapsi on ruokittava, kaupassa käytävä ja koti siivottava. Siinä on jotain salaista viisauttakin. Tulee ilmaa prosessiin. Sitten jossain kohtaa pystyy ottamaan kipeän asian, tarkastelemaan sitä, itkemään. Niin se vain on. Aina joudut luopumaan. Aina luopuminen on yhtä kivuliasta. Siihen ei kai voi oppia.

Muorit vaan hipsuttelee. Ehkä Nuhru oli levoton sielu jollain tapaa, sama ilmiö toistuu kun silloin, kun Nukka nukutettiin. Tuntuu, kuin kymmenen kissaa olisi lähtenyt meiltä. Muorit ei tee numeroa itsestään. Nukkuuvat, tulevat syömään, keräämään rapsutuksia. Hissukoita ovat enemmänkin. Onneksi on vielä muorit.

Otettiin tuhkaus Nuhrulle. Viikon päästä varmaan tulee tuhka kotiin. En tiedä ripotetaanko se tuonne Nukan viereen. Vai teenkö keraamisen uurnan. Toisaalta tuntuisi paremmalta "vapauttaa" tuhka. En tiedä. Kauheaa ajatella, että siellä se ruumis on, eläinlääkärin pakastimessa. Mutta henki on poissa, missä? En tiedä. Olisi niin hemmetin lohduttavaa ajatella, että Nuhru ja Nukka kirmailevat peräkanaa jossakin ihanassa, lämpimässä paikassa, jossa luita ei kolota eikä stressi vaivaa. Vapaus. Mutta olen liian kyyninen uskoakseni sellaiseen. Salaa toivon, että joskus tavataan vielä.

Nukka ja Nuhru elää, muistoissani aina. Ikävä leimahtaa kun näkee kuvan. Vielä muistaa tassujen pehmeyden ja sen hurinan taajuuden. Kiipeämiset olkapäille. Silmien siristelyt ja puskemiset. Niin rakas. 10 vuotta olit meillä. Sait parhaimman mahdollisen elämän. Aina laadukasta ruokaa, eläinlääkärin hoitoa vaivoihin, hampaiden hoitoa. Sait parhaat raapimapuut ja turvallisen ulkoilun tarhassa. Huomiota ja hellyyttä, vaikka viime vuoden aikana vähemmän. Sait hyvän elämän meillä. Sillä koetan lohduttaa murhellista mieltäni. 10 hyvää vuotta. Se on helvetin paljon enemmän kuin monilla muilla. Niillä, jotka nytkin värjöttelevät pakkasyön jäljiltä jossakin luonnossa silmätulehduksen riivaamina, pennut mahassa, vailla ravintoa. Se on valitettavasti todella monen kissan osa Suomessa vuonna 2018. Miksi? Siksi, että ihmiset ovat välinpitämättömiä. Kissaa ei arvosteta. Ainahan voi ottaa uuden, jos entinen katoaa.

Mutta tänään tiedän, että olen tehnyt työtä löytöeläinten hyväksi. Parasta aikaa pyörii Facebookissa Aputassun hyväntekeväisyyshuutokauppa, jota olen ollut tekemässä. Rahat menevät löytöeläintyötä tekeville tahoille konkreettisina: ruokaa, hiekkaa, loukkuja, korviketta. Sitä mitä tekijät tarvitsevat eläinten auttamiseksi. Kaikki voivat auttaa. Jos ei rahallisesti, ehkä osaat kutoa villasukan, tai mennä mukaan tempaukseen. Keinoja löytyy.

En tiedä mitä Misaki ja Neko ymmärtävät. Nuhru vain lähti, eikä tullut takaisin. Tyhjä koppa. Molemmat änkesivät tyhjään koppaan nukkumaan. Misaki on nukkunut Nuhrun paikalla siitä lähtien, kun Nuhru vietiin. Sydäntä särkee ajatella, että nekin tietävät, aavistavat. Jotenkin tuntuu, että olisi pitänyt niidenkin saada haistaa edesmennyttä. Todeta, että se on poissa. Mutta kyllä ne tietää.

Nyt tajuan, miten stressaavaa pissaaminen on ollut meille ihmisille. Nyt kun stressi on lauennut, enää ei tarvitse miettiä mihin on nyt pissitty, missä haisee pissa, meneekö rakenteet pilalle, jääkö tavaroita lattialle iltaisin, onko pojan lelut pissattu aamulla. Nyt olen vain väsynyt tämän kaiken jälkeen. Arki helpottuu. Jotenkin ei haluaisi sitä myöntää, että näin on helpompaa ja paremmin. Päätös oli oikea. Niin kuin Nukankin kohdalla. 

Poikani toi minulle nenäliinan torstaina kun itkin kissaa. Onneksi on paljon hyvää. Pieni poikani, joka reippaana jäi leikkimään päiväkotiin tänään. Muorit. Koti. Työ. Terveys. On tässä paljon syytä kiitollisuuteen ja iloon, jos surukin on vaan surtava.

Olit upea kolli. Turkkisi oli aina niin ihanan kiiltävä, harmaa. Liikavarpaasi ihastuttivat. Olit ystävällinen, rohkea ja utelias. Leikkisäkin. Sinussa oli kollin charmia. Olit hemmetin ärsyttävä joskus, revit pahvia ja papereita. Nyt on ikävä sitä saamarin silppuakin. Lepää rauhassa. Toivottavasti tiedät, että tein parhaani. Anna anteeksi, etten pystynyt parempaan. Olit sydämeni kolli. Ole vapaa. Ikäväni on pohjaton.