tiistai 2. lokakuuta 2018

Kollit on poissa

Kollit on poissa. Meillä ei ole enää yhtään kollia. Nuhru lähti autuaammille hiirestysmaille viime viikolla sen stressipissailun takia. Nyt on suruaika. Vaikka arki ei pysähdy antamaan tilaa suremiselle. On mentävä ja tehtävä. Arki repii liikkeelle, lapsi on ruokittava, kaupassa käytävä ja koti siivottava. Siinä on jotain salaista viisauttakin. Tulee ilmaa prosessiin. Sitten jossain kohtaa pystyy ottamaan kipeän asian, tarkastelemaan sitä, itkemään. Niin se vain on. Aina joudut luopumaan. Aina luopuminen on yhtä kivuliasta. Siihen ei kai voi oppia.

Muorit vaan hipsuttelee. Ehkä Nuhru oli levoton sielu jollain tapaa, sama ilmiö toistuu kun silloin, kun Nukka nukutettiin. Tuntuu, kuin kymmenen kissaa olisi lähtenyt meiltä. Muorit ei tee numeroa itsestään. Nukkuuvat, tulevat syömään, keräämään rapsutuksia. Hissukoita ovat enemmänkin. Onneksi on vielä muorit.

Otettiin tuhkaus Nuhrulle. Viikon päästä varmaan tulee tuhka kotiin. En tiedä ripotetaanko se tuonne Nukan viereen. Vai teenkö keraamisen uurnan. Toisaalta tuntuisi paremmalta "vapauttaa" tuhka. En tiedä. Kauheaa ajatella, että siellä se ruumis on, eläinlääkärin pakastimessa. Mutta henki on poissa, missä? En tiedä. Olisi niin hemmetin lohduttavaa ajatella, että Nuhru ja Nukka kirmailevat peräkanaa jossakin ihanassa, lämpimässä paikassa, jossa luita ei kolota eikä stressi vaivaa. Vapaus. Mutta olen liian kyyninen uskoakseni sellaiseen. Salaa toivon, että joskus tavataan vielä.

Nukka ja Nuhru elää, muistoissani aina. Ikävä leimahtaa kun näkee kuvan. Vielä muistaa tassujen pehmeyden ja sen hurinan taajuuden. Kiipeämiset olkapäille. Silmien siristelyt ja puskemiset. Niin rakas. 10 vuotta olit meillä. Sait parhaimman mahdollisen elämän. Aina laadukasta ruokaa, eläinlääkärin hoitoa vaivoihin, hampaiden hoitoa. Sait parhaat raapimapuut ja turvallisen ulkoilun tarhassa. Huomiota ja hellyyttä, vaikka viime vuoden aikana vähemmän. Sait hyvän elämän meillä. Sillä koetan lohduttaa murhellista mieltäni. 10 hyvää vuotta. Se on helvetin paljon enemmän kuin monilla muilla. Niillä, jotka nytkin värjöttelevät pakkasyön jäljiltä jossakin luonnossa silmätulehduksen riivaamina, pennut mahassa, vailla ravintoa. Se on valitettavasti todella monen kissan osa Suomessa vuonna 2018. Miksi? Siksi, että ihmiset ovat välinpitämättömiä. Kissaa ei arvosteta. Ainahan voi ottaa uuden, jos entinen katoaa.

Mutta tänään tiedän, että olen tehnyt työtä löytöeläinten hyväksi. Parasta aikaa pyörii Facebookissa Aputassun hyväntekeväisyyshuutokauppa, jota olen ollut tekemässä. Rahat menevät löytöeläintyötä tekeville tahoille konkreettisina: ruokaa, hiekkaa, loukkuja, korviketta. Sitä mitä tekijät tarvitsevat eläinten auttamiseksi. Kaikki voivat auttaa. Jos ei rahallisesti, ehkä osaat kutoa villasukan, tai mennä mukaan tempaukseen. Keinoja löytyy.

En tiedä mitä Misaki ja Neko ymmärtävät. Nuhru vain lähti, eikä tullut takaisin. Tyhjä koppa. Molemmat änkesivät tyhjään koppaan nukkumaan. Misaki on nukkunut Nuhrun paikalla siitä lähtien, kun Nuhru vietiin. Sydäntä särkee ajatella, että nekin tietävät, aavistavat. Jotenkin tuntuu, että olisi pitänyt niidenkin saada haistaa edesmennyttä. Todeta, että se on poissa. Mutta kyllä ne tietää.

Nyt tajuan, miten stressaavaa pissaaminen on ollut meille ihmisille. Nyt kun stressi on lauennut, enää ei tarvitse miettiä mihin on nyt pissitty, missä haisee pissa, meneekö rakenteet pilalle, jääkö tavaroita lattialle iltaisin, onko pojan lelut pissattu aamulla. Nyt olen vain väsynyt tämän kaiken jälkeen. Arki helpottuu. Jotenkin ei haluaisi sitä myöntää, että näin on helpompaa ja paremmin. Päätös oli oikea. Niin kuin Nukankin kohdalla. 

Poikani toi minulle nenäliinan torstaina kun itkin kissaa. Onneksi on paljon hyvää. Pieni poikani, joka reippaana jäi leikkimään päiväkotiin tänään. Muorit. Koti. Työ. Terveys. On tässä paljon syytä kiitollisuuteen ja iloon, jos surukin on vaan surtava.

Olit upea kolli. Turkkisi oli aina niin ihanan kiiltävä, harmaa. Liikavarpaasi ihastuttivat. Olit ystävällinen, rohkea ja utelias. Leikkisäkin. Sinussa oli kollin charmia. Olit hemmetin ärsyttävä joskus, revit pahvia ja papereita. Nyt on ikävä sitä saamarin silppuakin. Lepää rauhassa. Toivottavasti tiedät, että tein parhaani. Anna anteeksi, etten pystynyt parempaan. Olit sydämeni kolli. Ole vapaa. Ikäväni on pohjaton.

4 kommenttia:

  1. Voi, otan osaa suruusi! Olen itse tuon kokenut..sekä pissailun, että kissan lopettamisen. Onneksi sinulla on siellä kaksi kisulohduttajaa, ikävä hellittää aikanaan.

    VastaaPoista
  2. Lämmin halaus sinulle. Lemmikin hyvästely on sydäntä riipaisevaa ja jokainen tassu jättää oman jälkensä ihmisen muistoihin ja sieluun. Miksiköhän kaikki vastuulliset ihmiset tuntevat huonoa omaatuntoa menetettyään syystä tai toisesta kissan? Varmasti sinä teit parhaasi ja paljon enemmänkin. Liian moni eläinystävänä itseään pitävä kohtelee kissoja täysin ala-arvoisesti, eivätkä edes sitä ymmärrä.
    Juuson kuolemasta tulee ylihuomenna kolme kuukautta ja ikävä on yhä kova. Suru kyllä aikaa myöten helpottaa ja ne hyvät muistot jäävät.

    VastaaPoista