perjantai 19. heinäkuuta 2019

Tavaraa, kamaa, roinaa, romua, rompetta, rösettä, ihanaa kamalaa!

Olen ihminen, joka pitää kauniista esineistä ja tavaroista. Tuotan niitä myös itse keramiikkaa kun teen ja taidetta. Pidän taulunkehyksistä ja tauluista, peileistä, lasiesineistä, vanhoista tavaroista, vanhoista huonekaluista yms. Mutta viime aikoina olen alkanut arvostaa yhä enemmän käytännöllisyyttä, sitä että pöydän saa pyyhittyä kun siinä ei vello kahdeksaamiljoonaa yksittäistä tavaraa, mainosta, lippulappua jne. Olen alkanut haaveilla lattioista, joilla ei seilaa vaateröykkiöitä (joo leluja seilaa, vaikka niitäkin kierrätän jatkuvasti, lisääntyykö ne muovieläimet ja pikkuautot keskenään öisin??) ja jotka voisi maidon kaatuessa vetäistä ihanasti mopilla puhtaaksi. Olen alkanut toivoa, että kaikilla käyttötavaroilla olisi paikka, jonne ne laitettaisiin käytön jälkeen. Onhan tämä myös tapakysymys. Tavan vuoksi jätän tavaroita lojumaan ihan itse (en voi edes isäntää aina syyttää!) enkä viitsi palauttaa niitä paikkoihinsa. Mutta tosi on se, että tavaraa on liikaa, kun se ei mahdu enää kaappeihin ja niitä omia paikkoja kaikille tavaroille ei ole.

Milloin viimeksi käytin kyttilänjalkaa? 2 vuotiaan kanssa ja kissataloudessa ei paljon kruunukynttilöitä poltella. Onhan ne kauniita, mutta riittäisikö vaikka yksi pari?! Tietyt keramiikkapatsaat minulla on joista en luovu, ystäville olen jakanut keramiikkaa, mutta osalla vaan on syvällinen tunnearvo ja merkitys, ne säilytän. Mutta taulut, kivoja taulujakin on maailma täynnä, mutta kun seinätila ei vaan kertakaikkiaan riitä kaikille maailman tauluille. Se vaan on niin!

Vaatteet, rytkyt, mekot, aleostokset, hetken mielijohdeostokset. Nyt vihdoin saan vaatekaappini kuntoon uuden tilavan kaapin myötä ja pystyn tekemään kunnon inventaarion vaatteiden suhteen. Alan oikeasti olla sitä mieltä, että töissä voisin käyttää samaa asua aina. Kaksi paria riittäisi. Kun toinen on pesussa - toinen on päällä. Se, jos mikä olisi järkevää! Ainakin kokeilemisen arvoista. Tiedä sitä sitten, kyllästyisikö sitä työasuun heti. Ehkä sitä voisi piristää asusteilla...? Kun vaatteet lojuu kasoissa, ei edes tiedä mitä vaatteita omistaa. Ja mihin sijoitetaan kesävaatteet talvella ja talvivaatteet kesällä?

Lahjat. En voi luopua, kun tämän osti isän siskon kummin kaiman serkun kaverin kissa vuonna kolme synttärilahjaksi. Jos annat lahjan, annat vapauden tehdä lahjalla mitä haluaa. Kierrätä, anna, lahjoita. Monet eläinsuojelupaikat pitävät kirpputoripöytiä ja tuotto menee eläinsuojelutyölle. Siitä saa hyvän mielen itselle ja tavara ei mene "hukkaan". Ja seurakuntien kirppikset. On paikkoja minne voi kamaa viedä hyvillä mielin.

Onhan siinä aina se vaara, että luopuu jostain ja hetken kuluttua miettii, hitto nyt olisin tarvinnut sitä. Minusta on tullut myös tosi hyvä kysymään. Kysyn tutuilta tai Facessa, onko teillä sitä tai tätä ylimääräisenä, tehdäänkö vaihtokauppa. Sain vanhan mutta pomminvarman yleiskoneen, kun piti tehdä paljon sämpylöitä. Win-win. Ihmisillä on tavaraa, en tiedä onko se noloa kysyä, jos jotain tarvitsee. Jos on, olen nolo. Iloinen nolo. Itsekin voin antaa eteenpäin sitten, kun joku muu tarvitsee. Viimeksi annoin anopille tekemäni linnun piha-allasta piristämään. Ja monesti olen lahjoitanut itselle sopimatonta shampoota tms vastaavaa tutuille.

Taiteilijat hamstraa kun pitää olla matskua kun iskee inspiraatio. Sen olen huomannut. Mutta vähempikin riittää. En tarvitse välttämättä isoa laatikollista ajopuun kappaleita, ehkä kymmenkunta voisi riittää. Vähentäminen on myös mahdollista. Puolet pois. Ja ateljee. Se olisi jotakin, kun olisi tila missä tehdä ja kaikki romu säilyttää!

Rikkinäiset. Korjaaminen on tyydyttävää kun tuote on sen arvoinen. Rytky, reikäinen euron t-paita joutaa lattian pyyhkimisen jälkeen roskiin. Seuraavan t-paidan voi ostaa laatua ja toivottavasti se kestää useamman pesukerran. Juuri käytin olkalaukun suutarilla, josta oli vetskari hajonnut. Korjaaminen olisi maksanut enemmän kuin kirppislaukku. Ehkä panostan seuraavaksi nahkalaukkuun, jonka voi korjauttaa suutarilla ja joka on ikuinen.

Joskus vaan on pakko ostaa ihana kahvikuppipari kirpparilta. Sitten vähän myöhemmin kierrättää pari astiastoa, kun kaappeihin ei enää mahdu. Balanssi pysyy kun ostaessa uuden laittaa yhden vanhan pois.

Kierrätätkö sinä vai jemmaatko kaiken? Ahdistaako kama vai oletko sinut tavaranpaljoudessa?

Näillä miettein viikonloppuun, iloisia kesäpäiviä!

keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Kesäkuulumiset, syvälliset pohdinnat & näyttely

Hello.

Eipä ole tullut taas hetkeen kirjoiteltua. Päivitän heti vatukon tilanteen: suunnitelma on toiminut ihan hyvin. Istutin entisen vatukon paikalle kuusia ja mäntyjä. Männyt sain ukin mökiltä, pala Pohjoista on tuotu tänne meille sieltä. Kasveilla voi olla tunnearvoa. Ollaan ajattu sitä entisen vatukon kohtaa ruohonleikkurilla ja välillä vedetty trimmerillä. Loppu vatukko on vielä pahuuden vallassa. Ja siellä ne lehtokotilotkin luuraa, kummasti hävisivät tuosta kohtaa, mistä ollaan ruvettu hoitamaan aluetta Toki alkuun myös keräsin sieltä kotiloita pois runsain mitoin. Nyt vaan kuoret pölisee kun aluetta haravoi.

Sain myös mansikkamaan tehtyä, mutta oli jonkinasteinen virhe tehdä se vanhan kasvimaan päälle. Mansikkakankaan reijistä mansikoiden vierestä nousee pottua!  No, on sieltä muutamia mansikoitakin tullut. Vatut alkaa olla myös kypsiä.

Me ollaan maalattu taloa. Siihen onkin pihaprojektit jääneet, toivottavasti saataisin maalausurakka pakettiin. Miten tuntuu että kaikki on vaiheessa... Kaikki keskeneräiset projektit jotenkin rassaa, vaikka tiedän ettei tämä tästä valmiiksi tule - elämä. Miten oppia sietämään keskeneräisyyttä? Näitä samoja asioita olen pyöritellyt mielessäni jo kauan. (enkö minä yhtään kehity...?)

Tehtiin viikon reissu poikasen kanssa sukulaisiin. Vanha ukkini näki pojan ekaa kertaa. Tuli ajettua satoja kilometrejä autolla, mutta oli sen arvoista. Poikanen matkusti niin hienosti. Oli hänellä kyllä tabletti siellä takapenkillä piirrettyjen katselemista varten. Niin taittui rattoisammin matkat.

On ollut aika kylmä kesä tähän mennessä, mutta minua ei ole haitannut. Kuumuus ei ole minua varten. On ollut hyviä säitä olla pihalla poikasen kanssa. Ihan riittävästi lämpöä kuitenkin.

Tilasin hervottoman vaatekaappisysteemin Ikealta. Kyllästyin ainaiseen kaappitilan puute- ruikutukseeni ja päätin, että nyt se tapahtuu. Nyt enää pitäisi saada se koottua. Isännälle jää se puoli. Ei kestä minun hermot kokoamista. Olenkin raivannut tavaraa yläkerrasta, että saadaan kaapille tilaa. Tänään vein sohvapöydän ja muutaman laatikollisen leluja ja roinaa kirpparille. Helpotti kun sain ne pois nurkista. Vielä pitää jatkaa raivaamista. (tämäkin on yksi projekti joka ei tule ikinä valmiiksi...)

Olen tehnyt asioita yksinäisyyteni poistamiseksi. Hyvä minä! Jätin kirjekaveri-ilmoituksen ja sain pari kirjekaveria. Olen ostanut kirjepaperia ja tarroja ja kirjekuoria ja olen valmis kirjoitteluun! Olikin tosi kiva tulla lomareissulta kotiin kun laatikossa odotti kirjeitä! Mukavaa kirjoitella pitkästä aikaa ja tutustua sitä kautta uusiin ihmisiin.

Eräs ystävä sanoi, että pitää itse ottaa tilanne haltuun, tehdä aloitteita ystävyyssuhteiden eteen. Mietin miksi se tuntui niin vaikealta ja lopulta tajusin, että ajattelen itse, ettei minuun kukaan halua tutustua. Että en ole niin kiinnostava, että kukaan haluaisi kanssani viettää enemmän aikaa. (itsetunto... missä oot...?) Minulla on henkistä kasvua tehtävänä. Minun pitää alkaa itse arvostaa itseäni enemmän, rakastaa itseäni, uskoa, että olen hyvä ja kiinnostava ja minun ystävyyteni on arvokasta! Ehkä tähän vaikuttaa kokemukseni ystävyyden rikkoutumisesta. Sellaisen ystävyyden, jonka en uskonut voivan edes särkyä. Luottamukseni ystävyyteen ja oman ystävyyteni arvoon on saanut kokea kovia. Vaikka harmittaa, että en vieläkään monien vuosien jälkeen pysty arvostamaan itseäni ja vaikka harmittaa tajuta itsestään tällaisia asioita, olen silti tyytyväinen, että tuo oivallus tavoitti minut arjen keskellä. Muutos on lähdettävä minusta. Ja yksin en siihen pysty. Tarvitsen Jumalaa, tarvitsen ystäviä jotka kannustavat ja ovat luotettavia ja tarvitsen rohkeutta. Sitä on vaikea myöntää. On paljon helpompi olla itseään kohtaan julma ja vaativa, kuin rakastava ja armollinen. Miksi se onkin niin... Tässä on taas paljon työstettävää. Armollisuutta myös siihen työstämiseen, pienin askelin. Tarkoituksensa oli tälläkin oivalluksella, kyllä minua hellästi ohjataan eteenpäin ja ylöspäin.

Meillä on tulossa vielä yksi perhelomamatka. Eläinpuistoa ja hotelliyötä, niitä odotan kovasti! Mietin mitä lomalta haluan ja esitin toiveeni isännälle. Eivät ne niin kovin mahdottomia olleet.

Kissojen kanssa on ollut murhetta, jälleen. On ollut hammasremottia, sivulöydöksenä pissatulehdusta ja muita murheita. Huomaa kyllä, että kissamme ovat tulleet vanhoiksi.

Minulla on oma näyttely tällä hetkellä menossa! Heinäkuun ajan. Se on ollut jännitävää, sain hyvän kokonaisuuden töitä näytteille, vähän uusiakin innostuin tekemään. Toivon, että palaute olisi hyvää, työt ovat minulle tärkeitä.

Tänään syödään mansikkarahkaa. Se on kesä nyt.

Kiitos kun luit <3 

tiistai 23. huhtikuuta 2019

Vatukolle kyytiä

Nyt se tapahtuu. Bye bye vatukko. Ainakin siivoton vatukko. Olen jo monta vuotta kiroillut lehtokotiloarmeijaa tuolla vatukossa. Hoitamaton alue on räjäyttänyt käsiin jäätävä populaatioin kyseisiä kotiloita. Tänä vuonna päätin, että nyt riittää ja vatukko pistetään ruotuun. Vatukossa on kasvanut siis puutarhavadelmaa, heinää ja nokkosta ja ruohovartisia kasveja, onpahan siellä yksi orapihlaja, tuomi ja vaahterakin, sekä vanhoja marjapensaiden jäänteitä. Olen jo jonakin vuonna leikellyt puskat matalaksi, mutta tänä vuonna olen repinyt juurakoita ylös ja haravoinut kuivan heinän pois. Osa vatukosta jää vadelmille edelleen, mutta tarkoituksena on rajata se hoidetuksi viheralueeksi, jotta sato ja poimiminen olisi helpompaa.
 

Strategiani on paljastaa maa, repiä puskat/ leikata niin alhaalta alas, että päältä pääsee ruohonleikkurilla. Täytetään montut ja koitetaan ajaa ruohonleikkurilla aluetta jatkossa. Aika nopeasti muut kasvit delaa ja ruohikko jää. Ehkä tälle paljastuneelle alueelle istutan kirsikkapuita tai muita hedelmäpuita. Paikka on lämmin kuusiaidan vierus. Pääsiäisenä aloitin urakan ja nopeasti se siitä paranee. Mietin vaan tässä millä monttuja oikein täyttäisi. Puutarhamultaa on vielä säkeissä, mutta ei millään raaskisi laittaa hyvää multaa vain monttujen täytteeksi.

Olen tehnyt myös risuaidan! Isäntä hakkasi semiroutaiseen maahan tukitolpat ja tein Tanskalaisen maajussin tyyliin tolppien väliin risuista kootun aidan. Oksia siis vaan sullotaan tolppien väliin ja lisätään sitä mukaa, kun maatuvat. Nyt kun oksia on tullut aitaan lisää, se alkaa näyttää aika kivalta. Monta vuotta jo tuotakin suunnittelin! Ja siitä on oikeasti hyötyä, sillä tontilta tulee jatkuvasti oksia runsaan puoleisesti. Nyt ne voi näppärästi hävittää aitaan! Ja mikä parasta, kompostialue jää vähän piiloon tuossa pihatien vieressä. Win-win!

Olen niin tyytyväinen, että olen ehtinyt tuota vatukkoa laittaa kuntoon. Toivon, että ne lehtokotilot masentuu tästä hyvästä ja kalppii hitoille. Kuoret vaan pöllysi kun harasin maata. Ugh! Inhottavat otukset!

Kai tuon kasvihuoneenkin voisi jo täräyttää kuntoon. Mietin, että potutkin voisi heittää maahan. Ja toiveena olisi uusi mansikkapenkki. Onhan tässä hommia. Onneksi on tiedossa vapaa kesä kera poikasen!

Lämpöä, aurinkoa, krookuksia, iloa ja valoa ja linnunsirkutusta viikkoonne!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ystävyyssuhteista

Olen miettinyt viimeaikoina paljon ystävyyssuhteita. Minulla on suhteellisen paljon kavereita ja laaja tuttavaverkko, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Välillä mietin mikä ylläpitää ystävyyssuhteita? Mielestäni ystävyys on vastavuoroista, mutta perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos minulla on ystävä, joka painostaa tapaamiseen tai tai sanoo usein ajoin "eipä ole sinusta kuulunut", tulee suorituspaineita. Sekään ei ole hyvä. Huomaan, että alan vetäytyä jos joku syyllistää yhteydenpidon puutteesta. Toisaalta sitä toivoo, että ihmiset kysyisivät kuulumisia. Edes ne jotka tietävät jotakin elämästäni, siitä millaisissa haasteissa olen kulkenut. Mutta osaako sitä itsekään kysyä? Olen yrittänyt rakentaa ystävyyssuhteita ja ehdottanut tapaamisia joillekin tutuille, joista olen ajatellut, että voisi tulla ystäviäni tai että olisi mukavaa nähdä useammin. En ole silti välttämättä saanut vastakaikua. Siitä tulee paha mieli. Fiilis, että tyrkytän seuraani ihmisille, jotka eivät sitä halua. En sitten tiedä mitkä kenenkin syyt ovat. Toiset vaan ei saa aikaan. Mutta nyt olen päättänyt, etten enää tyrkytä, koska en vaan jaksa. Aina olen ajatellut, että pitää olla ystävyyssuhteessa aktiivinen ja ottaa yhteyttä ja nähdä, ei se että välillä saattaa mennä aikaa, tarkoita, että ystävyyssuhde katkeaisi. Kuitekin vauvauvuoden aikana en jaksanut enää ottaa yhteyttä ihmisiin ja porukkaa on tippunut pois. Huomaamatta tuo "vähään aikaan" onkin venynyt vuodeksi tai puoleksitoista eikä muistakaan ole mitään kuulunut. Niinkö se sitten menee, että jos ei jaksa itse ponnistella, kaikki jää? Niinkö helposti... 

Kelkasta on pudonnut ihmisiä, joita olen ajatellut ystävikseni. Vauvavuosi on karistanut lisää väkeä pois. En enää pääse paikkoihin mihin ennen, samalla tapaa kuin ennen. Näe tietyissä piireissä olevia ihmisiä ja suurin osa niistä tutuista on jäänyt, eikä kukaan ole kyllä kysellyt peräänkään. (niinkö helposti ne ystävyydet jää? Joku lakkaa käymästä jossain, kukaan ei kysy mikset tullut tai missä olit... Ehkä se täällä mielletään uteliaisuudeksi, vaikka mielestäni sen ei tarvitse olla niin. Voihan kysyä, koska on kaivannut. En ymmärrä oikein sitä uteliaisuusjuttuakaan. Tuntuu, että sen rajat ovat jotenkin sumentuneet. Ettei voi enää kysyä mitään, koska olisi utelemista. Huolenpito ei ole utelemista. Ehkä voi miettiä kysytkö siksi, että haluat tietää vai siksi, että olet huolissasi? ) Uusia ystävyyssuhteita, ainakaan syvällisiä ei ole helppoa luoda. Kovin pinnallisia suhteita en jaksa. Välillä mietin, mitä vikaa minussa on, kun tuntuu ettei kukaan halua myöskään minuun luoda ystävyyksiä. Ehkä liikun väärissä piireissä? Missä niitä ihmisiä tapaa? Ei täällä kukaan tule kahvilla tai kirjastossa juttelemaan. Tai ylipäätään kylillä. Harrastuksissakin usein ihmiset suorittaa omaa juttuaan ja sitten hajaannutaan. Ei täällä smalltalkata vapautuneesti. Usein tunnen itseni kummajaiseksi, kun yritän jutella ihmisille. Ne haluu olla rauhassa! En kai suostu tajuamaan...

Olen sitten poikasen kanssa. Me puuhaillaan yhdessä. Poikanen ajaa jo hienosti mopoa, jossa on leveät renkaat. Sillä on huristeltu viimepäivinä paljon pihassa ja kotitiellä. Hyvin sujuu jo kääntäminenkin, tosin naapureiden pihat olisivat kiinnostavampia tietysti kuin oma piha.  Ollaan tarkkailtu olkkarin ikkunasta fasaaneja, jotka käyvät vielä lintulaudalla. Jäniksiä on hyppinyt pellolla. Oravaa katseltiin tänään. Harakat ja naakat ja pikkulinnut pyörii myös pihassa. Samoin kyyhkyset. Ne ihanat kyyhkyset. Mukavaa seurailla eläinten touhuja ja samalla poikanenkin oppii mikä on mikäkin lintu. Hän osaa jo sanoa "naakka". :)

Eilen kaatui kuusi nro 2. Appiukkoni kiipesi taas kuuseen ja oksi sen mennessään, latva katkaistiin sopivalta korkeudelta ja muutamia pöllejä, kunnes uskalsi kaataa lopun tyngän. Hienosti tuli lisää valoa ja tilaa pihaan siltä kohtaa. Viereen jäi vielä iso kuusi, joten ei hätää sen puoleen. Olen ajatellut tehdä avartuneeseen kohtaan kesäkukkaistutuksen. Minulla on yksi kaivon rengas, pari betonista jalallista ruukkua ja niistä ajattelin väsätä jonkinlaisen yhdistelmän ja istuttaa kaikki täyteen ihania kesäkukkia. Pelargoneja (punaisia tietysti) murattia ja lobeliaa. Ja mitä nyt sattuu mieli tekemään. Olisi helppo kastella iso kesäkukka-alue kerralla. Pikkuruukut kuivuu liian äkkiä minun kastelurytmillä.

Tein pari vkoa sijaistusta tässä. Oli ihan kiva tehdä vähän enemmän duunia ja pärjäsin hyvin, vaikka jännittikin taas kun oli minulle outoja oppilaita, vaikka oli tuttujakin joukossa. Saa nähdä poikiiko tämä lisää töitä ensi syksyksi. Toivoisin. Ainakin yksi kesäkurssi olisi vielä tulossa. Mummupappa oli poikasta katsomassa minun töiden ajan. Kivaa, kun he saavat viettää laatuaikaa porukalla. Poikanen niin jo kyselee pappan ja mummun perään. Aina välillä hän ottaa puhelimeni ja laittaa sen korvalle ja sanoo "mummulle, papalle!" Sitten pitää soittaa mummulle ja papalle.

Perjantai! Vaikka pilvinen päivä, niin päiväunien ja välipalan jälkeen ulos. Olisi vielä kasoja haravoitavana...

perjantai 29. maaliskuuta 2019

Keväästä, puiden istuttamisesta ja kaatamisesta, hirvensarvisaniaisen kautta viikonloppuun

Puutarha & kevät. Rakastan. Voisin tuon lauseen tähän jättää yksinään ja julkaista postauksen ja se kuvaisi päällimäisen tunteeni loistavasti.

Appiukkoni + 70 v, poikasen "pappa" kiipusti eilen toiseen pihan puolen hopeakuusista tolppakengillä ja kaatoi sen. Tappi jätettiin, saatiin valmis tukipuu keinuille. Hiukan avartui, toinen hopeakuusi ruusupenkin takana jäi vielä pystyyn. Tarkoitus olisi kaataa tien puolelta vielä yksi hopeakuusi, joka on aika krähny sekin. Tässä oli vain tupsu enää päässä ja kovin oli kuivia oksat, kun vietiin pois. Samalla on haikeaa kaataa puita, mutta samalla ihastuttaa uusi avaruus. Nyt takana olevan iso tuija näkyy hienosti. Grillipaikka (joka on kesken vielä) saa vähän enemmän valoa. Tuo ison koivun kaataminen hiukan hirvittää. Siitä jää valtava aukko ja naakat! Riittääkö niille hengailu kuusissa ja vaahteroissa? Ovat uskollisesti aina koivun oksilla. Mutta puun oksat raappii ulkorakennusta ja katolle tippuu rohjoa. Kaksirunkoinenkin on tämä veijari. Onneksi olen istuttanut uusia puita tontille.

- Tammi (tämän olen muistanut suojata ja se on jo hyvässä kasvussa)
- Hopeasalava (toissakesänä istutettu, poikasen ristiäisissä. Oksa appivanhempien puusta. Tämä on pellolle päin. )
- Kuusi (naapurin rajalle päin, viime tai toissakesänä istutettu, en muista varmaksi)
- Päärynä (viime kesänä istutettu)
- Pilvikirsikka ja tavan kirsikka (nämä pihassa ja aika isoja jo. Tavan kirsikasta katkaisin latvat, kun halusin sen pysyvän pienenä. Pilvikirsikka kasvaa vahvasti runkojohteisena ja on jo iso)
- Koristeomenapuu (tien puolella talon vieressä)

Sitte on vielä balkaninhevoskastanja, joka kuolettaa kasvuston joka talvi. On jo vuosikaudet kitunut näin. En tiedä tuleeko siitä puuta ikinä. Sitten on vielä yksi surkea jäniksensyömä tammen alku. Pitäisi muistaa peittää. Hedelmätarhaan jätin yhden vaahteran keskelle kasvamaan. Luumut on jo aika korkeita nekin. Kohta 7v, ellen ihan väärin muista. Olemme siis asuneet seuraavana syksynä 7 vuotta tässä talossa. En voi uskoa, että aika on kiitänyt niin hirveätä tahtia eteenpäin! On ollut ilo ja onni asua Pellonperällä! Niin on rakkaaksi tullut tämä pihapiiri ja talokin. 

Yksi koivu on kyllä tontille istutettava, jos tuo ainoa lähtee. Meinaan noita pikkukuusia ottaa tuolta emokuusen juurelta ja kasvatella ruukuissa ja istuttaa sitten maahan. Kävipä mielessä, että jos tekisi pellolle oman metsän! Puolen hehtaarin metsä! Ihanaa suunnitella.

Tämä kevät on jo näyttänyt, että poikasen kanssa pystytää pihassa yhdessä puuhailemaan kaikenlaista. Hän kovasti auttaa jo asioissa ja haluaa leikkiä omillakin leluillaan pihassa. Vielä kun saadaan keinut ja hiekkalaatikko auki, niin puuhaa riittää. Tulossa on myös sellainen hauska ostoskärryissä ollut auto, tiedättekö niitä mihin lapsen voi laittaa kaupassa käynnin ajaksi kyytiin? Varmaan poikanen tykkää silläkin "ajella". Potkupyörää ja mopoa on myös muutamaakin eri sorttia.

Kaadetusta kuusesta tuli sen verra "töhkää", että aloin rakentaa toisen lämpöpenkin pohjaa siitä edellisen vierelle. Voi sitten kesäkurpat ja ehkä avomaankurkkua tai kurpitsaa sijoittaa myös omiin penkkeihinsä! Ja kätevää kun saa kaikki kompostit ja oksanpätkät ja rohjot penkkiin sijoitettua. Niin sopivaa puutarhanhoitoa meikäläiselle.

Ollaan muuten poikasen kanssa löydetty tiemme paikalliseen perhekerhoon. Melkein 2v se kestikin. Nyt on käyty kolme kertaa jo. Poikanen on tykännyt kovasti ja itsekin olen viihtynyt. Kiva ku on parin viikon välein joku meno, jota oikein odottaa. Porukka on kivaa ja lapset viihtyy. Itse voi särpiä kahvia ja jutella äippien kanssa. Kivaa se. Turhaan jännitin etukäteen. Iloinen olen, että rohkenin mennä!

Kaveri linkkasi Facebookiin kampanjan "tuetaan pienyrittäjiä ja ostetaan viherkasvit kukkakaupasta". Toteutin tänään tuota ajatusta ja ostin kukkakaupasta hirvensarvisaniaisen. Se taitaa oikeasti olla ihan ensimmäinen kukkakaupasta ostamani viherkasvi! Olen jo pitkää sitä halunnut ja nyt se vain tapahtui. Olisiko jakaa kasvatusvinkkejä? Pitää vähän hakea tietoa yksilöstä.

Sellaisia kevätkuulumisia ja muitakin aatoksia tähän hetkeen. Hyvää viikonloppua!

tiistai 26. maaliskuuta 2019

Negatiivisesta ajattelusta

Voiko omaa ajatteluaan muuttaa, jos on aina ajatellut tietyllä tapaa? Mitkä asiat ovat ihmisen luonteessa, mitkä opittuja? Tiedät itsestäsi, oletko herkkäluontoinen vai eivätkö maailman asiat sinua hetkauta? Voiko asioihin löytää aina jonkin positiivisen näkökulman? Näitä asioita olen miettinyt viimeaikoina paljon. Itse kuulun niihin, jotka aina pelästyvät kaikenlaista ja ahdistuvat monista asioista. Riittää kun avaa uutiset. Nyt kun minulla on lapsi, maailma näyttäytyy vieläkin pelottavampana paikkana. Miten varjelen tuon pienen ihmisen kaikelta siltä pahuudelta, mitä maailma on pullollaan? Joka ahdistaa itseänikin? Voinko löytää mitää positiivista näkökulmaa raiskauksiin, merien saastumiseen, ilmastonmuutokseen, pedofiliaan, murhiin ja ryöstöihin, korruptioon, valehteluun ja epäaitouteen, itsemurhiin, huumausaineriippuvuuksiin, alkoholismiin, riippuvuuksiin, eläinlajien sukupuuttoon, metsien hakkuisiin, tehotuotantoon ja moniin muihin ahdistaviin asioihin, joita uutiset ja maailma vellovat? Miten opetan tämän kaiken lapselleni, niin että hän oppii arvioimaan itse elämää ja ihmisten luotettavuutta, että hän välttyisi edes joltakin karikolta elämässään, että hän rohkeasti uskaltaisi kokeilla omia siipiään ja maailma näyttäytyisi hänelle lahjana ja mahdollisuutena, ei paikkana jonka ihmiset ovat itsekkyydellään pilanneet ja raiskanneet?  Tämä ajatus raastaa ja ahdistaa minua. Näen kyllä maailmassa paljon kaunista ja hyvää, mutta kyllä nuo ahdistavat asiat tuntuvat niin paljon suuremmilta ja vakavammilta ja painokkaammilta, kuin ne hyvät asiat. Onko se vaan niin? Onko ilo aina se nopea ohikiitävä tunne? Jotenkin tuntuu, että nuo vakavat asiat ovat niin paljon suurempia, vaikeammin ratkaistavissa olevia, joihin yksilön on vaikea itse vaikuttaa. Tunteet tulee ja menee. Niin se ahdistuskin. Voiko elämään saavuttaa positiivisen vireen, jos aina olet ollut syvällinen pohtija ja ryvet asiat läpikotaisin, eteenkin ne negatiiviset? Miten positiivisille asioille, fiiliksille ja tapahtumille saisi enemmän painoarvoa? Onko se vain opittua, onko ne ajattelun samat kuviot uurtaneet aivoihin ne reitit, joita pitkin ajattelu pyrkii kulkemaan edelleen, vaikka haluaisit ajatella vaikka positiivisemmin asioista? Oppiminen vaatii toistoa, se vahvistuu mitä toistaa, mihin huomion ja ajan ja ajatukset kiinnittää.  Tunteisiinkin voi vaikuttaa ajatuksillaan. Mutta hitto vie, se on vaikeaa ja työlästä, pitkä matka omaan itseensä, ajatuksiinsa... Sillä matkalla olen.



Oppiminen jatkuu läpi elämän eikä valmiiksi tule. Silti toivon, rukoilen, että voisin näyttää lapselleni maailman upeana paikkana täynnä ihmeitä, lahjana. Jumala, auta minua tässä.

Katson ulos, aurinko paistaa ja iloitsen keväästä. Iloitsen mustasta maasta, joka paljastuu lumen alta. Iloitsen mullan tuoksusta ja lupauksesta, joka siinä viipyilee. Iloitsen joutsenista ja muuttolinnuista, tulppaanin piippalakeista, jotka jo nousevat roudasta. Minun sydämeni riemuitsee kyyhkysistä, jotka joka vuosi tulevat pihaamme ja ensimmäinen tuli eilen.

Iloa kevääseen!


torstai 21. maaliskuuta 2019

Tule osaksi taidettani!

Jee jee jee! Minulta on tulossa näyttely! Se on kesällä, kirjastolla. Nyt olen intoa piukassa! Vaikka olin suunnitellut, että laitan jo valmiita töitäni näyttelyyn, olen innostunut värkkäämään myös lisää taidetta. Nyt enää tarvitsisin SINUN apuasi!

Etsin taideteokseeni 2-5 kpl vaatekappaletta/kangasta/verhoa tms, jolla on jokin tarina. Etsin ainakin yhtä valkoista kangasta, (esimerkiksi hääpukua, huntua, verhoa...) muiden kankaiden väreillä ei ole väliä. Jatkojalostan ja leikkaan kankaat/vaatteet osaksi taideteostani. Tarinat liitän myös taideteoksiini nimettöminä. Olisiko sinulla kaapissa joku vanha kolttu, jota et enää koskaan pidä, mutta johon liittyy tarina? Hiutunut hääpuku tai isoäidin hame tai muu vastaava, joka olisi valmis jatkamaan elämää osana taideteostani? Tarina voi olla lyhyt, pala historiaa, matkamuisto tai tarina vaatteen/kankaan omistajasta/tekijästä. Tarvitsisin myös valkoisen/vaalean pitsiliinan halkaisijaltaan 80 cm. Liina saa olla rikkinäinenkin, samoin vaatteet. Olisi ihanaa liittää teidän tarinoitanne töihini! Jätä kommentti jos sinulla olisi jotakin osaksi taidettani. Maksan postimaksut <3




tiistai 12. maaliskuuta 2019

Tyttö joka antoi unelman kadota

Olimme isännän kanssa sillä hienolla tussimaalauksen kurssilla. Siitä minulla virisi valtaisa ajatustyö ja tunnemyrskykin. Kurssi oli ihana, antoisa, sain siitä paljon. Oli ihanaa keskittyä pariksi päivää vain tekemään jotakin käsillään, jotain uutta ja aivan erilaista ja innostavaa. Uusi kiinnostava tekniikka ja tapa tehdä taidetta, eikä se pelkästään vaan se, että tussimaalaus on peräisin Japanista.Olen jo nuoresta asti ollut kiinnostunut Japanista, maana, kulttuurista, kaikesta. Katselin japanilaista animea nuorena paljon, luin sarjakuvia, kaikki Japaniin liittyvä vaan tuntui niin kiehtovalta. Haaveilin matkustavani Japaniin. Kuitenkin samalla tiesin, että tuollainen suuri haave oli kohdallani "mahdoton", niinpä kuoppasin sen. Annoin haaveen painua mahdottomana pohjaan. Ajattelin, ettei minulla koskaan ole rohkeutta lähteä. Ei ketään kenen kanssa, ei mahdollisuutta. Etten minä voisi ikinä tutustua ihmisiin, jotka lähtisivät kanssani tai jopa tutustua japanilaisiin, joista voisin saada ystäviä. Ja ennen kaikkea, ei kukaan haluaisi tutustua minuun. Kieliongelma, oma arkuus, varattomuus... Kaikki nuo asiat vyöryivät haaveeni päälle. Annoin sen himmentyä, vajota pohjaan, kadota, kuolla... Tuolla kurssilla muistin nuo kaikki vanhat toiveet, haaveeni jonka olin unohtanut. Eniten minua satutti se oma surullinen ajatukseni, ettei minuun kukaan kuitenkaan halua tutustua. Ja se, että olin antanut unelman hiljaa hiipua pois. Se avasi jonkinlaisen haavan, jota olin koettanut laastaroida.

Tekemäni tussityö kalat!
Minun on aina ollut vaikea unelmoida. En uskaltanut unelmoida oikeastaan mistään muusta, kuin omasta talosta ja pihasta, ja se unelma on kohdallani toteutunut. Mitään muuta ei ole ollut. Nyt tuo vanha unelmani, Japani nousi hentoiselle versolle kylmästä maasta - sydämestäni. Enää en paina sitä pois ja vaikka maaperä ei ole paras mahdollinen, annan sen hiljaa nousta ja versoa. Annan sen herätä henkiin ja katson, mitä siitä tulee. Olisiko se sittenkin mahdollista, minunkin kohdallani. Jonakin päivänä. Ei ehkä tänä kesänä, ehkä ei vielä seuraavana, mutta joskus. Olkoon tuo haave kuinka hauras ja pieni, olkoon se kuinka ohut ja hentoinen, se saa olla. Silti unelma, pieni tai suuri. Saa olla ja vahvistua hiljalleen.

Onko sinun unelmasi toteutunut? Mistä sinä unelmoit? 

keskiviikko 6. maaliskuuta 2019

Älypuhelimesta luopuminen - uhka vai mahdollisuus?

Olen miettinyt älypuhelimesta luopumista. On alkanut ahdistaa ja ärsyttää luurin jatkuva kiikkuminen kädessä. Facebook, Insta, Whatsapp, niitähän niitä tulee tarkasteltua jatkuvasti vaikka vähempikin riittäisi. Tuntuu, etten osaa enää kontrolloida puhelimen käyttöä ja luuri polttelee kokoajan jossain, kun ei ole kädessä. On puhelimessa toki hyvääkin. Nopea yhteydenpito on kiva juttu, mutta pitääkö kokoajan olla saavutettavissa? Viekö tämä älypuhelinkulttuuri, some ja jatkuva dataaminen kyvyn rauhoittua ja olla hetkessä? (vai onko se vain minussa...) Kumminkin, olen ajatellut, jos vaihtaisi vanhaan palikkapuhelimeen takaisin. Kaikki samat internetiä vaativat toiminnot on käytettävissä tietokoneella ja kone minulta löytyy. Whatsappikin on mennyt sellaiseksi, että moneen eri ryhmään tulee jatkuvasti viestiä. Informaatiota kaikesta, kaikista, kokoajan. Toki ei sitä tarvitsisi kokoajan olla katsomassa, itsestähän se on kiinni, mutta jotenkin sitä ei osaa olla katsomattakaan. En tiedä miten muuten tätä lähtisi rajaamaan. Toki somesta voi ottaa irtioton, mutta koska olen mukana tekemässä eläinsuojelujuttuja, jotka pyörivät vain Facessa, en oikein voi sieltäkään lähteä.

Mietin sitäkin, tuleeko minusta entistä yksinäisempi, jos luovun älypuhelimesta. Vai onko se sometus ja wappailu vain valheellista kanssakäyistä ihmisten kanssa? Jotenkin kaipaan entistä enemmän kasvotusten näkemistä, puhumista puhelimessa. Vähän aikaa sitten keskustelimme ystäväryhmässä wapissa, miten he mieltävät yhden hymiön. Sen käytöstä oli sekaannusta, kun itse ajattelin sen positiiviseksi, toiset hieman negatiiviseksi hymiöksi. Voi Luoja, tähänkö tämä kommunikointi on mennyt?? Yritetään tulkita hymiön sisältöä, miten hyvin se jotakin tunnetilaa kuvastaa! Ja tuleeko väärinymmärretyksi hymiön kautta. Voi itku sentään! On sitä kirjeitä lähetelty ennenkin, tulkinta on lukijalla, eipä paljon hymiöitä ennenvanhaan käytelty. Kai sen sitten kirjoitti, että olen iloinen tai surullinen, jos halusi. Tai sitten vaan synkkä metsä, korkea taivas, ne tuntee mun huoliani... Sen kyllä tietää, että älypuhelimesta luopumisen takia joihinkin ihmisiin yhteydenpito todennäköisesti loppuu, joille on viestitellyt vain Facebookissa. Ei ihmiset saa itsestään irti, että soittelisivat, laittaisivat sähköpostia tai tekstiviestejä. (tai ne, jotka todella haluavat yhteyttä pitää, kyllä vaivan näkevät) Miksei enää käydä kylässä? Vai eikö meillä/me vaan käydä?

Älypuhelin on addiktoiva. Vaikka en pelaa mitään pelejä, pitää jatkuvasti tarkistaa sometilejä, onko joku päivittänyt, onko uusia kuvia, pitäisikö itse päivittää, mitäs nyt tapahtuu. Sekin minua ahdistaa, kun en lue lehtiä, enkä halua kuulla uutisia, jotka herättävät ahdistusta, sillä olen niin herkkä että jään niitä vatvomaan. Facessa siltä ei voi välttyä kun ihmiset jakavat uutisia ja mainoksetkin ärsyttävät. Toki en voi elää vain omassa kuplassani, sen ymmärrän hyvin. Enkä sitä haluakaan. Kyllä ihminen tarvitsee kontaktia muihin ihmisiin. Enemmän tai vähemmän. Itse kaipaan juuri sitä aitoa kontaktia. 

Toisaalta minua kiehtoo hirveästi omavaraisuus, siellä korpimökissä ilman sähköä asustelevat ihmiset, jotka hankkivat elantonsa itse, ovat yhtä luonnon kanssa. Ei se tietenkään ole niin auvoista,mitä luulisi. Se on kovaa työtä, varmaan yksinäisyys voi olla jotain järkyttävää, raastavaa. Ja sen jo tiedän, ettei minusta ole tappamaan omaa ravintoani, se on jo kokeiltu. Ehkä sellaisen elämäntavan näkee jotenkin romanttisempana kuin mitä se on. Tai niitä varjopuolia ymmärrä, ennen kuin sen kokee.

Ehkä toteutan tämän kokeiluni. Luovun luurista. Onko sitten tietokone jatkuvasti auki, jollakin sitä tuppaa korvaamaan addiktion. Toivottavasti elämällä. Tapaamisilla, harrastuksilla, puuhailulla. Blogin pitämistä pidän hyödyllisenä. Kirjoittamista. Ajatusten purkamista ja lukemista. Kirjoittamisesta en luovu. Se on henki ja elämä.

Keskiviikon mietteet olivat sellaisia. Hyvää viikon jatketta!

perjantai 1. maaliskuuta 2019

Oodi keväälle

Hellou.

Ollaan menossa isännän kanssa huomenna japanilaisen tussimaalauksen kurssille! Jännää. Ei olla koskaan ennen oltu ja saatiin pojalle hoitajaa niin, että päästään molemmat kurssille. Toivottavasti kurssi on hyvä ja antoisa! Ainakin tulee kokeiltua jotain ihan uutta ja erilaista. Enpä edes muista millon viimeksi olisin ollut itse kurssilla.

Piha on sulanut ihan tosi paljon viime päivinä. Inha jääkökkäre tosin vielä pahimmassa paikassa, kulkureitillä, ei ota sulaakseen. Tuleehan se vielä joku "takatalvi" varmaankin. Kummasti kuitenkin kevätleikkuut jo mielessä, ulkorakennusten siivous ja muut ulkopuuhat. Haaveilen uudesta keinusta pihalle, sillä ulkokahvit on jotain, mikä vaan kuuluu kesään. Siis kahvittelu pihalla. Meillä on vanha keinu, joka oli täällä kun ostettiin talo ja siitä on orava ottanut pehmusteet talvipesään. Siis istuinpehmusteista. Muutenkin keinu alkaa olla aika rämä, joten uuden osto olisi paikallaan. Tänä kesänä valmistuu myös meidän grilli. Sitten ei ole kyllä mitään syytä olla kokkaamatta pihamaalla. Hienoa!

En tiedä miksi, mutta minun on hirveän vaikea päättää mihin kohtaa pihassa sijoittaisin mitäkin. Haluaisin pojalle kunnollisen kiikun pihamaalle, että pääsisi sitten kunnolla keinuttelemaan. Hiekkalaatikko meiltä jo löytyy. En tiedä yritänkö liikaa sulloa näitä "toimintoja" tähän sisäpihan puolelle, kun lääniähän löytyy kyllä tuonne pellon puolelle saakka. Toisaalta tuleeko lähdettyä sinne keinumaan? Miksi on vaikea sijoittaa asioita pihamaalla paikkoihin? Lisäksi puutarhurin tutkinnolla pitäisi kutakuinkin osata laitella uudet puut ja pensaat paikkoihin, mutta jotenkin olen tullut ihan käsittämättömän päättämättömäksi niidenkin suhteen. Jälkeen päin sitten miettii, että tähänkö tämä nyt piti istuttaa... Siirtoa välillä tulee sitten tehtyä pensaille varsinkin...

Mielenkiinnolla seurailen päärynäpuun kasvua, samoin saskatoonien. Saatiin jo maistiaisia marjoista viime kesänä, josko vähän enemmän tänä kesänä. Jäivät peittelemättä, mutta jänikset eivät ole syöneet tänä talvena niitä. Haaveilen jonkin sortin aidasta kasvimaan ympärille. Haluaisin tehdä sellaisen tolppein väliin kerättävien risujen aidan, niin kuin Tanskalaisella maajussilla. Tanskis se osaa kyllä kaiken vääntää itse, pakko sanoa, nostan hattua hänelle! Ihailen sellaista innostuneisuutta asioista, mitä hällä. Ja jotenkin armollistakin katsella sitä Tanskiksen puutarhanhoitoa. Aikamoista sekamelskaa saattaa olla viljely, mutta satoa tulee, eikä se niin vakavaa ole, jos joku paikka on jäänytkin vähemmälle huomiolle eikä ole niin nätisti esillä ja paikoillaan jokainen kasvi. Sekameteliviljely varmaan sopisi parhaiten mullekin.

Odotan kirjopikarililjoja. Tulppaaneja. Kirjoapteekkarinruusun kukkia. Tähtiputkea. Pioneita. Omenankukkia. Vihreitä lehden alkuja. Kyyhkysiä! Kevät rakastan sua!  Tule jo, mutta kun tuut, viivy hetki, äläkä riennä niin äkkiä kesään. Kevät on parhautta. Toivon, että tämä kevät on hyvä. Että minä ja poikanen saadaan ottaa siitä irti kaikki <3

sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Oivalluksia

Sunnuntaita!

On ollut kiva viikonloppu perheen kesken. Eilen käytiin kaupungilla pyörimässä, tänään on ulkoiltu ja kirpputorillakin kävin. Siellä ollessani pohdin, että mitenkähän nyt kun "taas" tulin itsekseni tänne ja mies lähti lapsen kanssa. Tajusin, että ne vähäisetkin oman ajan rippeet, jotka minulla on, pilaan potemalla syyllisyyttä siitä, että olen itsekseni. Aloin ajatella, että minulla, äidillä, joka hoidan lasta yöllä ja päivällä on täysi oikeus nauttia omasta ajasta ilman lasta. Että jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa, oli lasta tai ei. Ja kukaan muu ei minun puolestani arvota omaa aikaa tai ota pois syyllisyyttäni kuin minä itse. Aloin ajatella, että minä saan nyt aivan rauhassa olla täällä kirpputorilla, vailla kiirettä kotiin tai mitään. Minulla on oikeus olla tässä hetkessä, nauttia tästä ihan täysin vailla syyllisyyttä. Ehkä minäkin olisi vähän jaksavampi äiti ja kivempi ihminen, kun nauttisin siitä omasta ajasta, silloin kun sitä on, vailla syyllisyyttä. Tämä lienee aika yleinen ongelma pikkulapsiperheissä. Meilläkään ei ole ketään naapurissa hoitamassa lasta, vaan hänet on otettava jokapaikkaan mukaan, jos jonnekin haluaa lähteä. Ei ole mitään suurta tukiverkkoa, vaan jokainen hammaslääkärikäynti on suunniteltava etukäteen ja mietittävä miten selviän tilanteista lapsen kanssa.

Tarkennan vielä, että mieheni on mielellään lapsen kanssa vapaa-aikanaan ja hoitaa häntä siinä missä minäkin, eikä hänen puoleltaan ole ikinä mitään syyllistämistä oman aikani suhteen. Päinvastoin, hän siihen kannustaa ja ymmärtää sen tarpeen. Tuo tunne syntyy minussa itsessäni, on lähtöisin minusta eikä muista. Jos onnistuin imetysaikana käymään viikottaisessa harrastuksessa, niin kai nyt kun lapsi kohta täyttää 2v! Mutta minun pitää arvostaa tuota aikaa vailla syyllisyyttä. Kaikenlainen pohtiminen jää kroppaan, olen fyysisesti jännittynyt enkä löydä rentoutta olemiseen. Sitä minun pitää työstää. Ensimmäinen askel on tiedostaminen. Se on nyt otettu. Tällaista elämä on. Oivalluksia, takapakkeja, pohtimisia, kasvamista.

Oltiin pojan kanssa pitkä viikonloppu mummulassa, mikä oli tarpeen näiden kaameiden flunssien parantumisen suhteen. Itse jouduin vielä hakemaan antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Siellä oli käsipareja enemmän lasta hoitamassa, niin itsekin sai vähän levättyä. Tosi liukasta tosin oli, niin ulkoiluista ei juuri tullut mitään. Poika pääsi papan kanssa ajelemaan traktorilla taas. Kivaa oli. Mutta ihaninta oli tulla takaisin kotiin <3 Se on parasta reissaamisessa. Kotiinpaluu.

Pälkähti kevätleikkuut jo mieleen, kun pälvipaikkoja löytyy pihasta, lumet on hujahtaneet hirveätä tahtia! Katolta pudonneet lumet on tehneet vähän vaurioita, yksi syreeni on aikalailla lytyssä, samoin tien puolella oleva vuorimänty. Vuorimännystä tosin voi aina tehdä bonzai-tyyppisen japanilaisen version. Ehkäpä rakennankin sen ympärille pihan japanilaisen puutarhaosion! Mene ja tiedä, mutta leikkuuta kaipaavat. Alppiruusun peittelin kevätauringolta, vaikka suht varjoisassa onkin.

Tein ison päätöksen myös kesän suhteen. Tänä kesänä en vielä palaa työelämään, vaan vietän poikani kanssa kesän kotosalla. Tuokin päätös on muhinut ja painanut mielessä. Nyt tuntuu, että olen tehnyt oikean päätöksen. Ehkäpä kesään mahtuu muutama reissu ja puuhia kotipihassa. Saa nähdä millaiset kelit Luoja antaa.

Kissat pääsi ekaa kertaa tänä keväänä tarhaan. Kyllä nenät nuuskutti! Aivan innoissaan siellä kiersivät paikat ja haistelivat ilmaa ja kuuntelivat lintuja tovin. Kivaa, kun nekin pääsevät taas ulos kesällä.

Iloista viikonloppua ja viikon jatketta.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Uni rehevistä kukkivista kukkapenkeistä

Lunta tupruttaa. Niska jumiutuu lapioinnista, joten lopetin sen. Supermegavarrella varustettu lumikola on liian pitkä minulle. Joten en kolaa. Hautaudumme lumeen, tai sitten isäntä kolaa. Olkoon niin, kun rakennustarvikkeestakaan ei löytynyt tällaiselle pienelle ihmisille sopivaa kolaa.

Haaveilen jo keväästä. Haaveilen kukkivista kukista. Rehevistä perennapenkeistä, jotka olisivat pullollaan kukkia (tosin kuin rikkaruohojen valtaamista kukkapenkeistä????) Mahtaako olla sula mahdottomuus. Minulla pitäisi puutarhurina olla joku hyvä suunnitelma, miten saan penkit kukoistamaan ja miten ehdin kitkemään valtaavat rikkaruohot ja miten pääsee eroon syreenistä levinneistä juurivesoista kukkapenkissä!! Vastaus on: ei mitenkään ja suunnitelmaa ei ole, koska ei ole aikaakaan. Se tässä jurppii. Ajanpuute. Vaikka olisi kotona, ei ole aikaa, kun elämä pyörii niin kiivaasti lapsen ympärillä. Argh, lupasin olla valittamatta, mutta nyt taas valitan. Onko se niin, että ihminen on aina tavallaan tyytymätön ja siirtää katseensa siihen, mitä puuttuu, sen sijaan että iloitsisi siitä, mitä on? Onko tämä joku elämän mittainen matka, oppiminen, että tajuaisi iloita siitä mitä on, eikä aina kiinnittää katsetta siihen mikä uupuu? Joskus sitten on aikaa nyppiä enemmän rikkaruohoja. Ja onko sillä oikeasti mitään väliä, onko siellä rikkaruohoja vai ei... Totuus lienee sekin, että vanhat kukkamaat kaipaisivat perusteellista kunnostusta. Kukat ylös, jakaminen, kasvualustan vaihto ja kukat takaisin. Tässä on järjetön työ yhden naisen ja lapion kera. Tontilla on tällä hetkellä 5 perennapenkkiä + hyötykasvit ja koristepensaikot. Ei vaan mopolla mahdottomia.

Ollaan oltu kipeinä Pikkusen kanssa. Koko päivän olen viettänyt yökkärissä. Ollaan katsottu loputon liuta traktorivideoita ja piirrettyjä. Nukuttu päikkyjä ja vähän leikitty, syöty. Tällainen oleilu on joskus ihan jees, mutta tekevänä ihmisenä ei jaksaisi montaa tällaista päivää putkeen. Muutaman korun sentään olen ehtinyt vääntää. Ja pestä yhden koneellisen pyykkiä. Tänään en ole edes nenääni ulos pistänyt. Pikkuhiljaa koko päivän on turputellut pehmeää lunta. Pikkuisen päivän kohokohta oli varmaan roska-auto, joka kävi tyhjäämässä pömpelin.

Pistin avokadon multaan itämään. Jotain uutta kasvua kaipaa jo. Kaikki uinuu lumen alla. Noita kinoksia katsellessa tulee kyllä mieleen, ettei kevät oikeasti voi olla kovin lähellä. Toissakeväänä Pikkunen syntyi 10.5. Viisi päivää myöhemmin kun lähdettiin synnäriltä oli tullut kevät. Vaikea uskoa, että vajaan neljän kuukauden päästä nuo kinokset olisi historiaa! Mutta siellä se on, lupaus, uinuu hankien alla.

Olen aloitellut urheilua ja sitä kautta selän kuntoutusta. Selkä on ollut jo pitkään kipeänä (lue = vuosia) ja synnytys ei auttanut asiaa. Nyt yritän kuntosalin ja urheilun kautta saada vahvistettua lihaksia. Hierojallakin olen koittanut käydä, mutta sinne ehtiminen tuntuu välillä haastavalta. Futon myös saapui vihdoin viime viikolla. Olen nyt nukkunut muutaman yön sillä. Toivottavasti kroppa tottuu ja patja olisi hyvä. Nyt minulla on aika vahva petari siinä päällä. Toivon, että panostukset omaan terveyteen kantavat hedelmää. Omasta kropasta huolehtiminen on kyllä parasta, mitä voi itselleen tehdä.

Tämmöisin kevätmiettein tänään! Iloista viikon jatkoa!