sunnuntai 24. helmikuuta 2019

Oivalluksia

Sunnuntaita!

On ollut kiva viikonloppu perheen kesken. Eilen käytiin kaupungilla pyörimässä, tänään on ulkoiltu ja kirpputorillakin kävin. Siellä ollessani pohdin, että mitenkähän nyt kun "taas" tulin itsekseni tänne ja mies lähti lapsen kanssa. Tajusin, että ne vähäisetkin oman ajan rippeet, jotka minulla on, pilaan potemalla syyllisyyttä siitä, että olen itsekseni. Aloin ajatella, että minulla, äidillä, joka hoidan lasta yöllä ja päivällä on täysi oikeus nauttia omasta ajasta ilman lasta. Että jokainen ihminen tarvitsee omaa aikaa, oli lasta tai ei. Ja kukaan muu ei minun puolestani arvota omaa aikaa tai ota pois syyllisyyttäni kuin minä itse. Aloin ajatella, että minä saan nyt aivan rauhassa olla täällä kirpputorilla, vailla kiirettä kotiin tai mitään. Minulla on oikeus olla tässä hetkessä, nauttia tästä ihan täysin vailla syyllisyyttä. Ehkä minäkin olisi vähän jaksavampi äiti ja kivempi ihminen, kun nauttisin siitä omasta ajasta, silloin kun sitä on, vailla syyllisyyttä. Tämä lienee aika yleinen ongelma pikkulapsiperheissä. Meilläkään ei ole ketään naapurissa hoitamassa lasta, vaan hänet on otettava jokapaikkaan mukaan, jos jonnekin haluaa lähteä. Ei ole mitään suurta tukiverkkoa, vaan jokainen hammaslääkärikäynti on suunniteltava etukäteen ja mietittävä miten selviän tilanteista lapsen kanssa.

Tarkennan vielä, että mieheni on mielellään lapsen kanssa vapaa-aikanaan ja hoitaa häntä siinä missä minäkin, eikä hänen puoleltaan ole ikinä mitään syyllistämistä oman aikani suhteen. Päinvastoin, hän siihen kannustaa ja ymmärtää sen tarpeen. Tuo tunne syntyy minussa itsessäni, on lähtöisin minusta eikä muista. Jos onnistuin imetysaikana käymään viikottaisessa harrastuksessa, niin kai nyt kun lapsi kohta täyttää 2v! Mutta minun pitää arvostaa tuota aikaa vailla syyllisyyttä. Kaikenlainen pohtiminen jää kroppaan, olen fyysisesti jännittynyt enkä löydä rentoutta olemiseen. Sitä minun pitää työstää. Ensimmäinen askel on tiedostaminen. Se on nyt otettu. Tällaista elämä on. Oivalluksia, takapakkeja, pohtimisia, kasvamista.

Oltiin pojan kanssa pitkä viikonloppu mummulassa, mikä oli tarpeen näiden kaameiden flunssien parantumisen suhteen. Itse jouduin vielä hakemaan antibioottikuurin poskiontelontulehdukseen. Siellä oli käsipareja enemmän lasta hoitamassa, niin itsekin sai vähän levättyä. Tosi liukasta tosin oli, niin ulkoiluista ei juuri tullut mitään. Poika pääsi papan kanssa ajelemaan traktorilla taas. Kivaa oli. Mutta ihaninta oli tulla takaisin kotiin <3 Se on parasta reissaamisessa. Kotiinpaluu.

Pälkähti kevätleikkuut jo mieleen, kun pälvipaikkoja löytyy pihasta, lumet on hujahtaneet hirveätä tahtia! Katolta pudonneet lumet on tehneet vähän vaurioita, yksi syreeni on aikalailla lytyssä, samoin tien puolella oleva vuorimänty. Vuorimännystä tosin voi aina tehdä bonzai-tyyppisen japanilaisen version. Ehkäpä rakennankin sen ympärille pihan japanilaisen puutarhaosion! Mene ja tiedä, mutta leikkuuta kaipaavat. Alppiruusun peittelin kevätauringolta, vaikka suht varjoisassa onkin.

Tein ison päätöksen myös kesän suhteen. Tänä kesänä en vielä palaa työelämään, vaan vietän poikani kanssa kesän kotosalla. Tuokin päätös on muhinut ja painanut mielessä. Nyt tuntuu, että olen tehnyt oikean päätöksen. Ehkäpä kesään mahtuu muutama reissu ja puuhia kotipihassa. Saa nähdä millaiset kelit Luoja antaa.

Kissat pääsi ekaa kertaa tänä keväänä tarhaan. Kyllä nenät nuuskutti! Aivan innoissaan siellä kiersivät paikat ja haistelivat ilmaa ja kuuntelivat lintuja tovin. Kivaa, kun nekin pääsevät taas ulos kesällä.

Iloista viikonloppua ja viikon jatketta.

tiistai 5. helmikuuta 2019

Uni rehevistä kukkivista kukkapenkeistä

Lunta tupruttaa. Niska jumiutuu lapioinnista, joten lopetin sen. Supermegavarrella varustettu lumikola on liian pitkä minulle. Joten en kolaa. Hautaudumme lumeen, tai sitten isäntä kolaa. Olkoon niin, kun rakennustarvikkeestakaan ei löytynyt tällaiselle pienelle ihmisille sopivaa kolaa.

Haaveilen jo keväästä. Haaveilen kukkivista kukista. Rehevistä perennapenkeistä, jotka olisivat pullollaan kukkia (tosin kuin rikkaruohojen valtaamista kukkapenkeistä????) Mahtaako olla sula mahdottomuus. Minulla pitäisi puutarhurina olla joku hyvä suunnitelma, miten saan penkit kukoistamaan ja miten ehdin kitkemään valtaavat rikkaruohot ja miten pääsee eroon syreenistä levinneistä juurivesoista kukkapenkissä!! Vastaus on: ei mitenkään ja suunnitelmaa ei ole, koska ei ole aikaakaan. Se tässä jurppii. Ajanpuute. Vaikka olisi kotona, ei ole aikaa, kun elämä pyörii niin kiivaasti lapsen ympärillä. Argh, lupasin olla valittamatta, mutta nyt taas valitan. Onko se niin, että ihminen on aina tavallaan tyytymätön ja siirtää katseensa siihen, mitä puuttuu, sen sijaan että iloitsisi siitä, mitä on? Onko tämä joku elämän mittainen matka, oppiminen, että tajuaisi iloita siitä mitä on, eikä aina kiinnittää katsetta siihen mikä uupuu? Joskus sitten on aikaa nyppiä enemmän rikkaruohoja. Ja onko sillä oikeasti mitään väliä, onko siellä rikkaruohoja vai ei... Totuus lienee sekin, että vanhat kukkamaat kaipaisivat perusteellista kunnostusta. Kukat ylös, jakaminen, kasvualustan vaihto ja kukat takaisin. Tässä on järjetön työ yhden naisen ja lapion kera. Tontilla on tällä hetkellä 5 perennapenkkiä + hyötykasvit ja koristepensaikot. Ei vaan mopolla mahdottomia.

Ollaan oltu kipeinä Pikkusen kanssa. Koko päivän olen viettänyt yökkärissä. Ollaan katsottu loputon liuta traktorivideoita ja piirrettyjä. Nukuttu päikkyjä ja vähän leikitty, syöty. Tällainen oleilu on joskus ihan jees, mutta tekevänä ihmisenä ei jaksaisi montaa tällaista päivää putkeen. Muutaman korun sentään olen ehtinyt vääntää. Ja pestä yhden koneellisen pyykkiä. Tänään en ole edes nenääni ulos pistänyt. Pikkuhiljaa koko päivän on turputellut pehmeää lunta. Pikkuisen päivän kohokohta oli varmaan roska-auto, joka kävi tyhjäämässä pömpelin.

Pistin avokadon multaan itämään. Jotain uutta kasvua kaipaa jo. Kaikki uinuu lumen alla. Noita kinoksia katsellessa tulee kyllä mieleen, ettei kevät oikeasti voi olla kovin lähellä. Toissakeväänä Pikkunen syntyi 10.5. Viisi päivää myöhemmin kun lähdettiin synnäriltä oli tullut kevät. Vaikea uskoa, että vajaan neljän kuukauden päästä nuo kinokset olisi historiaa! Mutta siellä se on, lupaus, uinuu hankien alla.

Olen aloitellut urheilua ja sitä kautta selän kuntoutusta. Selkä on ollut jo pitkään kipeänä (lue = vuosia) ja synnytys ei auttanut asiaa. Nyt yritän kuntosalin ja urheilun kautta saada vahvistettua lihaksia. Hierojallakin olen koittanut käydä, mutta sinne ehtiminen tuntuu välillä haastavalta. Futon myös saapui vihdoin viime viikolla. Olen nyt nukkunut muutaman yön sillä. Toivottavasti kroppa tottuu ja patja olisi hyvä. Nyt minulla on aika vahva petari siinä päällä. Toivon, että panostukset omaan terveyteen kantavat hedelmää. Omasta kropasta huolehtiminen on kyllä parasta, mitä voi itselleen tehdä.

Tämmöisin kevätmiettein tänään! Iloista viikon jatkoa!