tiistai 23. huhtikuuta 2019

Vatukolle kyytiä

Nyt se tapahtuu. Bye bye vatukko. Ainakin siivoton vatukko. Olen jo monta vuotta kiroillut lehtokotiloarmeijaa tuolla vatukossa. Hoitamaton alue on räjäyttänyt käsiin jäätävä populaatioin kyseisiä kotiloita. Tänä vuonna päätin, että nyt riittää ja vatukko pistetään ruotuun. Vatukossa on kasvanut siis puutarhavadelmaa, heinää ja nokkosta ja ruohovartisia kasveja, onpahan siellä yksi orapihlaja, tuomi ja vaahterakin, sekä vanhoja marjapensaiden jäänteitä. Olen jo jonakin vuonna leikellyt puskat matalaksi, mutta tänä vuonna olen repinyt juurakoita ylös ja haravoinut kuivan heinän pois. Osa vatukosta jää vadelmille edelleen, mutta tarkoituksena on rajata se hoidetuksi viheralueeksi, jotta sato ja poimiminen olisi helpompaa.
 

Strategiani on paljastaa maa, repiä puskat/ leikata niin alhaalta alas, että päältä pääsee ruohonleikkurilla. Täytetään montut ja koitetaan ajaa ruohonleikkurilla aluetta jatkossa. Aika nopeasti muut kasvit delaa ja ruohikko jää. Ehkä tälle paljastuneelle alueelle istutan kirsikkapuita tai muita hedelmäpuita. Paikka on lämmin kuusiaidan vierus. Pääsiäisenä aloitin urakan ja nopeasti se siitä paranee. Mietin vaan tässä millä monttuja oikein täyttäisi. Puutarhamultaa on vielä säkeissä, mutta ei millään raaskisi laittaa hyvää multaa vain monttujen täytteeksi.

Olen tehnyt myös risuaidan! Isäntä hakkasi semiroutaiseen maahan tukitolpat ja tein Tanskalaisen maajussin tyyliin tolppien väliin risuista kootun aidan. Oksia siis vaan sullotaan tolppien väliin ja lisätään sitä mukaa, kun maatuvat. Nyt kun oksia on tullut aitaan lisää, se alkaa näyttää aika kivalta. Monta vuotta jo tuotakin suunnittelin! Ja siitä on oikeasti hyötyä, sillä tontilta tulee jatkuvasti oksia runsaan puoleisesti. Nyt ne voi näppärästi hävittää aitaan! Ja mikä parasta, kompostialue jää vähän piiloon tuossa pihatien vieressä. Win-win!

Olen niin tyytyväinen, että olen ehtinyt tuota vatukkoa laittaa kuntoon. Toivon, että ne lehtokotilot masentuu tästä hyvästä ja kalppii hitoille. Kuoret vaan pöllysi kun harasin maata. Ugh! Inhottavat otukset!

Kai tuon kasvihuoneenkin voisi jo täräyttää kuntoon. Mietin, että potutkin voisi heittää maahan. Ja toiveena olisi uusi mansikkapenkki. Onhan tässä hommia. Onneksi on tiedossa vapaa kesä kera poikasen!

Lämpöä, aurinkoa, krookuksia, iloa ja valoa ja linnunsirkutusta viikkoonne!

perjantai 5. huhtikuuta 2019

Ystävyyssuhteista

Olen miettinyt viimeaikoina paljon ystävyyssuhteita. Minulla on suhteellisen paljon kavereita ja laaja tuttavaverkko, mutta todellisia ystäviä vain muutama. Välillä mietin mikä ylläpitää ystävyyssuhteita? Mielestäni ystävyys on vastavuoroista, mutta perustuu vapaaehtoisuuteen. Jos minulla on ystävä, joka painostaa tapaamiseen tai tai sanoo usein ajoin "eipä ole sinusta kuulunut", tulee suorituspaineita. Sekään ei ole hyvä. Huomaan, että alan vetäytyä jos joku syyllistää yhteydenpidon puutteesta. Toisaalta sitä toivoo, että ihmiset kysyisivät kuulumisia. Edes ne jotka tietävät jotakin elämästäni, siitä millaisissa haasteissa olen kulkenut. Mutta osaako sitä itsekään kysyä? Olen yrittänyt rakentaa ystävyyssuhteita ja ehdottanut tapaamisia joillekin tutuille, joista olen ajatellut, että voisi tulla ystäviäni tai että olisi mukavaa nähdä useammin. En ole silti välttämättä saanut vastakaikua. Siitä tulee paha mieli. Fiilis, että tyrkytän seuraani ihmisille, jotka eivät sitä halua. En sitten tiedä mitkä kenenkin syyt ovat. Toiset vaan ei saa aikaan. Mutta nyt olen päättänyt, etten enää tyrkytä, koska en vaan jaksa. Aina olen ajatellut, että pitää olla ystävyyssuhteessa aktiivinen ja ottaa yhteyttä ja nähdä, ei se että välillä saattaa mennä aikaa, tarkoita, että ystävyyssuhde katkeaisi. Kuitekin vauvauvuoden aikana en jaksanut enää ottaa yhteyttä ihmisiin ja porukkaa on tippunut pois. Huomaamatta tuo "vähään aikaan" onkin venynyt vuodeksi tai puoleksitoista eikä muistakaan ole mitään kuulunut. Niinkö se sitten menee, että jos ei jaksa itse ponnistella, kaikki jää? Niinkö helposti... 

Kelkasta on pudonnut ihmisiä, joita olen ajatellut ystävikseni. Vauvavuosi on karistanut lisää väkeä pois. En enää pääse paikkoihin mihin ennen, samalla tapaa kuin ennen. Näe tietyissä piireissä olevia ihmisiä ja suurin osa niistä tutuista on jäänyt, eikä kukaan ole kyllä kysellyt peräänkään. (niinkö helposti ne ystävyydet jää? Joku lakkaa käymästä jossain, kukaan ei kysy mikset tullut tai missä olit... Ehkä se täällä mielletään uteliaisuudeksi, vaikka mielestäni sen ei tarvitse olla niin. Voihan kysyä, koska on kaivannut. En ymmärrä oikein sitä uteliaisuusjuttuakaan. Tuntuu, että sen rajat ovat jotenkin sumentuneet. Ettei voi enää kysyä mitään, koska olisi utelemista. Huolenpito ei ole utelemista. Ehkä voi miettiä kysytkö siksi, että haluat tietää vai siksi, että olet huolissasi? ) Uusia ystävyyssuhteita, ainakaan syvällisiä ei ole helppoa luoda. Kovin pinnallisia suhteita en jaksa. Välillä mietin, mitä vikaa minussa on, kun tuntuu ettei kukaan halua myöskään minuun luoda ystävyyksiä. Ehkä liikun väärissä piireissä? Missä niitä ihmisiä tapaa? Ei täällä kukaan tule kahvilla tai kirjastossa juttelemaan. Tai ylipäätään kylillä. Harrastuksissakin usein ihmiset suorittaa omaa juttuaan ja sitten hajaannutaan. Ei täällä smalltalkata vapautuneesti. Usein tunnen itseni kummajaiseksi, kun yritän jutella ihmisille. Ne haluu olla rauhassa! En kai suostu tajuamaan...

Olen sitten poikasen kanssa. Me puuhaillaan yhdessä. Poikanen ajaa jo hienosti mopoa, jossa on leveät renkaat. Sillä on huristeltu viimepäivinä paljon pihassa ja kotitiellä. Hyvin sujuu jo kääntäminenkin, tosin naapureiden pihat olisivat kiinnostavampia tietysti kuin oma piha.  Ollaan tarkkailtu olkkarin ikkunasta fasaaneja, jotka käyvät vielä lintulaudalla. Jäniksiä on hyppinyt pellolla. Oravaa katseltiin tänään. Harakat ja naakat ja pikkulinnut pyörii myös pihassa. Samoin kyyhkyset. Ne ihanat kyyhkyset. Mukavaa seurailla eläinten touhuja ja samalla poikanenkin oppii mikä on mikäkin lintu. Hän osaa jo sanoa "naakka". :)

Eilen kaatui kuusi nro 2. Appiukkoni kiipesi taas kuuseen ja oksi sen mennessään, latva katkaistiin sopivalta korkeudelta ja muutamia pöllejä, kunnes uskalsi kaataa lopun tyngän. Hienosti tuli lisää valoa ja tilaa pihaan siltä kohtaa. Viereen jäi vielä iso kuusi, joten ei hätää sen puoleen. Olen ajatellut tehdä avartuneeseen kohtaan kesäkukkaistutuksen. Minulla on yksi kaivon rengas, pari betonista jalallista ruukkua ja niistä ajattelin väsätä jonkinlaisen yhdistelmän ja istuttaa kaikki täyteen ihania kesäkukkia. Pelargoneja (punaisia tietysti) murattia ja lobeliaa. Ja mitä nyt sattuu mieli tekemään. Olisi helppo kastella iso kesäkukka-alue kerralla. Pikkuruukut kuivuu liian äkkiä minun kastelurytmillä.

Tein pari vkoa sijaistusta tässä. Oli ihan kiva tehdä vähän enemmän duunia ja pärjäsin hyvin, vaikka jännittikin taas kun oli minulle outoja oppilaita, vaikka oli tuttujakin joukossa. Saa nähdä poikiiko tämä lisää töitä ensi syksyksi. Toivoisin. Ainakin yksi kesäkurssi olisi vielä tulossa. Mummupappa oli poikasta katsomassa minun töiden ajan. Kivaa, kun he saavat viettää laatuaikaa porukalla. Poikanen niin jo kyselee pappan ja mummun perään. Aina välillä hän ottaa puhelimeni ja laittaa sen korvalle ja sanoo "mummulle, papalle!" Sitten pitää soittaa mummulle ja papalle.

Perjantai! Vaikka pilvinen päivä, niin päiväunien ja välipalan jälkeen ulos. Olisi vielä kasoja haravoitavana...