torstai 26. maaliskuuta 2020

Kyyhkysen kujerruksesta alkaa kevät

Helou. Tänään näkyi keltaista pihamaalla! Ihan ekat kukkijat. Kyyhkynenkin näkyi tulleen pihapiiriin! Se on aina yhtä ihana yllätys. Koetan muistaa aina päivittää päiväkirjaan, milloin kyyhkyset ovat tulleet. Sain viiden vuoden päiväkirjan valmiiksi. On siellä paljon tyhjiäkin kohtia, varsinkin poikasen syntymän jälkeen, ei ehtinyt eikä jaksanut kirjoittaa mitään. Nyt on kuitenkin kiva katsella mitä samana päivänä on minäkin vuonna tapahtunut. Sattumalta olen vieraillut joissain kyläpaikoissa miltei päivälleen samoina päivinä vuosittain! Ihan ilman mitään suunnitelmaa. Jokin sisäinen kelloko? Nyt ostin uuden viiden vuoden päiväkirjan. En tosin ole kunnostautunut sen pitämisessä vieläkään... Pitäisi joka päivä saada rustattua muutama rivi. Säätäki on kiva seurata ja kirjoittaa vuosittain millaista keliä.


Niin ihania, nämä kevään ensimmäiset auringot pihamaalla! :) Ilahduttaa! Tänään näin myös pari perhosta ohimennen!

Ensimmäinen näkemäni leskenlehti! Pieni aurinko!


Jälleen oltiin apurin kanssa pihamaalla. Kovaa tuulta ollut, mutta toppatakki oli ihan liikaa huhkiessani vatukon raivuussa... Kummasti siitä alkoi hoidettu vattumaa muodostumaan, kun sain katkottua vanhat vatun varret ja harattua heinät ja töhnät juurelta. Siirsin muutaman vatun vielä rivin tyhjiin kohtiin. Nyt vielä vähän työstöä, niin tuosta alkaa hyvä tulemaan. Juolahti mieleen, että josko tuohon vatturivin tänne pellon kauimaiseen nurkkaan istuttaisi pari pienikasvuista omenapuuta... Entiset alkaa olla aika huonokuntoisia. Tai ehkä kirsikkapuita? Niiden sadonkorjuusta ei olisi "paineita". Menevät lintujen suihin tai putoavat maahan, jos ei niitä kerää. Ja kirsikoiden kukinta tietysti on ihana.

Apumies + vatukko.

On ollut haastavaa saada ukkelia päiväunille viimeaikoina. Hän on väsynyt, mutta sängyssä alkaa heti mellastus, kun kirjan luku loppuu. Olen niin väsynyt siihen ärsyttävään taisteluun. Ehkä luovutan päikkäreiden suhteen, vaikka se tekee omasta arjesta jälleen kerran vaikeampaa, kun ei sitä yhtä lepotaukoa itsekään saa ja väsynyt lapsi nyt vaan on taas niin kiukkuinen ja itkuinen. Nyt kaikki omat harrastukset ja asiat, missä hetken saa hengähtää, on tauolla. Isäntä on töissä kokoajan.

Yritän kovasti muuttaa omaa ajattelua muutamien asioiden kohdalla. On todella helppoa jumiutua vanhoihin negatiivisiin ajatusketjuihin ja kun vastoinkäymisiä tulee, mennä samoja ratoja. Oma sisäinen puhe ei ole kovin rohkaisevaa kuultavaa. Se on vaikeaa - muuttaa niitä tottumuksia, yrittää olla armollisempi itseään kohtaan. Ja miten helppoa on ajautua sättimään itseään, kun huomaa mennensä taas niitä samoja vanhoja ratoja...

Katselen kun kyyhkynen tepastelee tien laidassa. Nokkii jotakin maasta. Se vaappuu puolelta toiselle. Naakat sujahtavat naapuritalon räystään alta olevasta reijästä sisään. Kaikki vihaavat niitä naakkoja, mutta minä en. Ne pesivät meidän vanhan saunan savupiipussa ja saavat pesiä. Minusta niitä on mukavaa seurata ja niiden ääntely on lohdullista. Kyyhkysen kujerruksesta alkaa kevät.

Se saa olla vaikeaa. Se työstäminen. Ei se tee minusta huonoa ihmistä, vaikka se on vaikeaa. Vaikka en onnistu aina. Vaikka luisun vanhoihin ajatusmalleihin. Kuitenkin, tärkeintä on se, että ne huomaa, niitä edes yrittää työstää.


tiistai 24. maaliskuuta 2020

Kuulumiset Pellonperältä

Mitä ihmettä, luulin, että kukaan ei enää mua muista, niin pitkään olen ollut postaamatta mitään... ilahduin niin kovasti kommenteistanne edelliseen postaukseen. Kiitos!!!

Tunteet on menneet vuoristorataa viime päivinä. Kävin tänään ikäänkuin työhaastattelussa, olen ollut jopa parissa viimeaikoina ja mistään ei ole tärpännyt mitään. Ensimmäinen työ olisi ollut aivan nappi, just meikäläistä, jäin siinä kilvassa kolmanneksi, se harmitti pitkään. Nyt tämänpäiväisestä tuli olo, että se ei olisi minun juttuni... Sentään olen jotain yrittänyt, vaikka tuntuu, ettei mikään natsaa, aukea tai ole omaa. Missä mun paikka on? Sitä olen kysellyt viimeaikoina.

Ainakin paikkani on pojan vierellä. Meillä olisi tilaisuus viettää vielä yksi kesä yhdessä, ilman että menisin töihin (vaikka olenkin sinne hinkunut/yrittänyt päästä tavallaan) Haaveilen kyllä lämmöstä, pihahommista ja reissuista kotopuolessa poikasen kanssa. Vaikka sitten väsyäitinä ja kiukkuäitinä, jos ei muuta. Ainakin yritän, teen parhaani, vaikka jatkuvasti on olo, ettei se riitä... Kuitenkin, yritän työstää näitä asioita ja ajatuksia.

Sisälläkin rehottaa... Kiinanruusut!

Latasin päiväkirjasovelluksen puhelimeen. Kirjoittaminen on minulle aina ollut hyvä purkukeino, mutta kun tuntuu, ettei arjessa löydä siihen aikaa. Puhelin kuitenkin on (liian) usein kädessä/ulottuvilla, niin voi naputella päivän kuulumiset ja tunnot. Se auttaa. Olenkin usein kirjoittanut myös päiväkirjamaisesti, mitä murheita jätän ristin juurelle, mistä luovun. Sitten olen kirjoittanut, mitä rukoilen niiden tilalle. Se tuntuu konkreettiselta purkukeinolta, rakennuskeinolta. Mistä olen valmis luopumaan, mitä toivon tilalle.

Onhan tässä pihahommiakin aloiteltu. Leikkasin marjapensaat ja haravoin hedelmätarhan. Vatukon raivuu jatkuu. Pian pitää istuttaa lisää kuusia ja ehkä mäntyjäkin. Entisen ryteikön, tulevan kuusikon päätyyn jää yksi rivi hoidettua vattumaata. Muutoin ajetaan nurtsia kuusten välistä ja toivotaan, että lehtokotilot painuu hiiteen.

Meidän pihan grilliprojekti valmistui myös viime syksynä. Isännän kivimiesystävä kävi illat pitkät naputtelemassa meidän pihaan ihan järjettömän hienon grillin. (lupaan kuvaa joskus...) Se on pyöreä, kivestä tehty ja siinä grillaantuu aivan ihanasti puilla mikä tahansa kesäinen grilliruoka. Rakastan sitä grilliä!!!! Ehdittiin paristi grillailla ennen talven tuloa. Nyt jo kovasti polttelee kuoria grilli talviteloilta (pressu on päällä) ja alkaa kokkailemaan pihalla. Rakensin vielä grillin viereen matalan penkin, jossa voi istuksia. Grillin paikasta ja siitä penkistä on tullut lempipaikkojani pihassa. Siinä vaan silmä lepää, kun katsoo sitä pyöreätä grilliä ja sitä penkkiä, taustalla alppiruusu ja tuija.

Oho, löysin kuvankin!

Tässä hän on!

Tajusin, että enhän ole kertonut teille Misakista. Misaki lähti autuaammille hiirestysmaille jo viime kesän lopulla. Munuais-, ja pissavaivat pääsyynä. Meillä on enää Neko, muori, tänä kesänä 13v täyttävä mummelikissa. Myrtti toki luikertelee yhä terraariossaan. Minulla on ollut ihan kauhea kissakuume tai ylipäätään lemmikkieläinkuume, vaikka tiedän, ettei tässä elämäntilanteessa ole järkevää sitoutua enempää pitkäikäisiin eläimiin ja poikasenkin pitää oppia, miten eläinten kanssa ollaan. Kävi sitten niin, että meille on tulossa nyt hiiriä! Kolmen kesyhiirinaaraan lauma muuttaa meille parin viikon päästä. Odotan niitä innolla!

Mitä? Hiiriäkö?!

Tähän muuttavat kesyhiirut.

No siinäpä ne pääkuulumiset Pellonperältä. Jatketaan kotoilua!

keskiviikko 18. maaliskuuta 2020

Maailma polvillaan

En ole päivittänyt mitään pitkään aikaan.

Nyt yhtäkkiä koko elämä ja maailma on keikahtanut laelleen koronaviruksen myötä. Olen ollut peloissani, ahdistunut, tietämätön, huolestunut ja kaikkea siltä ja väliltä. Työni (se vähäinenkin) on nyt tauolla, enkä tiedä olenko työtön vai mitä. Olen hoitanut lasta monta päivää kotona ja kimpoilemme tahtoikäisen kanssa toisiimme täällä. Kaikki arki tuntuu tappelulta juuri nyt ja oma pää on niin räjähdyspisteessä. Tuntuu, että kodista on tullut yksi taistelutanner. On vaan niin kertakaikkisen kyvytön olo, en tiedä miten tuo lapsi toimii ja miten pitäisi itse toimia, että käämi ei palaisi ja ettei päädyttäisi jatkuvasti vastakkain kaikissa asioissa. Voin kertoa - hermo vaan menee. Sitten lopulta kaiken huudon ja kiukun ja kiristyksen ja taistelun jälkeen tulee enää itku. Olen yrittänyt sanoittaa ja sanoittaa, nyt harmittaa, taidat olla väsynyt, äitiä kiukuttaa, äitiä harmittaa, mikä sinua harmittaa? En sitten tiedä auttaako se mitään. Tuntuu, ettei mikään auta. 

Ihminen on niin olevinaan, luomakunnan kruunu, sitten joku näkymätön uhka tulee ja vie kaikki polvilleen. Emme voi mitään. Tai voimme hyvin vähän. Tiedän, että myös murehtiminen on turhaa - sillä en voi mitään. Mitä voin tehdä, pitää huolen omasta lähipiiristäni ja yrittää pestä käsiäni. Rukoilla. Enpä paljon muuta. Yrittää auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua. Silti, on helppoa sanoa että älä murehdi. Murehtimisen lopettaminen on paljon vaikeampaa.

Ollaan yritetty edes ulkoilla jälkikasvun kanssa, vaikka pukeminen on yhtä suurta showta tällä hetkellä (ei ei äidin pukeminen, lapsen... ) Kevät etenee ja luonto elää omaa rytmiään välittämättä kaaoksesta, joka maailmassa vallitsee. Joutsenet on tulleet, kyyhkysiäkin näin vaikka en vielä kotipihassa. Siivosin jo kasvihuoneesta kuivia lehtiä ja laitoin tänään mansikan rönsyistä mansikoita amppeleihin ja kasvihuoneeseen. Ne ovat vihreitä - olivat juurtuneet mansikkamaalla hakkeeseen! Kasvakoot nyt kasvihuoneessa. Jospa saadaan amppelimansikkaa. Sain myös vuosikausia surkealla hoidolla römpsöttäneen karhunvatukan tuettua uudelleen ja leikkasinkin sen. Siitä tuli jotenkin hyvä mieli. Ekaa kertaa hyvä mieli moneen päivään.

Ollaan myös askarreltu, rakennettu pullopuutarha, pesty legoja, piirrelty, katsottu piirrettyjä, käyty lenkillä, kokattu ja leivottu. Ja siivottu. Onnistuneesti ja ei niin onnistuneesti. Olen tehnyt välillä kissanleikittimiä, kun on vaan pakko saada jotain välillä näpertää. 

Tällaisin fiiliksin Pellonperällä. Pysykää terveinä <3